Pastori Minna Snellman näkee kehitysvammaisissa kirkkaana Jumalan kuvan

Minna Snellman toivoo, että jokainen kehitysvammainen nuori voisi saada rippikoulussa kokemuksen vertaisuudesta ja omana itsenään joukkoon kuulumisesta. Kuva: Minttumaria Ukkonen

”Kehitysvammaisissa Jumalan kuva on vahvasti läsnä. Vahvemmin kuin meissä, jotka piilotamme sitä roolien ja sosiaalisten normien mukaisen käytöksen alle”, sanoo kehitysvammatyön pastori Minna Snellman.

Pohjois-Karjalan seurakuntien kehitysvammaistyön pastori Minna Snellman muistuttaa Jeesuksen puhuneen lapsenkaltaisuudesta. Hän uskoo, että lapset ja kehitysvammaiset voivat olla muille esimerkkejä siitä, mitä Jumalan valtakunnan vastaanottaminen on. Saamme olla oppimassa heiltä.

–   Vaikka Raamatussa ei puhutakaan suoraan kehitysvammaisista, sieltä välittyy kuitenkin vahvasti jokaisen yksilön arvo. Jumala ei tee virheitä luodessaan vammaisia ihmisiä. He ovat Jumalan kuvia.

Pyhä Henki on jo täällä

Snellman ei mieti miksi haluaa tehdä työtään juuri kehitysvammaisten parissa. Hän miettii mieluummin toisinpäin:

–   Olen kysynyt miksen se olisi minä? En ole vielä keksinyt perusteita sille. Oma työni nousee lähetyskäskystä ja kirkon kutsusta. Ei minun tarvitse joka päivä pohtia onko Jumala tarkoittanut minut juuri tähän työhön. Katson kädessäni olevia avaimia ja kalenteria ja menen töihin, vaikka en päivittäin tuntisikaan johdatusta ja suurta tarkoituksellisuutta. Asioiden merkitykset ja tarkoitukset jäävät usein salaisuuksiksi. Niiden ymmärtäminen edes välähdyksenomaisesti on suuri lahja, mutta ei jokapäiväisen työn edellytys.

Joskus työ yllättää tekijänsä. Snellman muistelee erästä kehitysvammaisten rippikoululeiriä, jossa oppitunnin aiheena oli Pyhä Henki.

–   Luimme Raamatusta Pyhästä Hengestä ja yritin sanallisesti vielä selittää asiaa, kun yksi nuori kysyi: ”Miksi yrität opettaa Pyhästä Hengestä? Pyhä Henkihän on täällä nyt meidän kanssamme.”

Tässä työssä jokainen päivä on erilainen. Snellman kokee iloa merkityksellisistä tapaamisista eri ihmisten kanssa. Jumalan läsnäolo on arjessa.

–   Ja arjen keskeltä tulemme erilaisina yhteen Raamatun ja ehtoollisen ääreen.

Elämää ja uskoa ei voi erottaa toisistaan

Kehitysvammaisten rippikoulussa huomioidaan kunkin nuoren lähtökohdat, eli se todellisuus jossa nuori elää. Elämää ja uskoa ei pidä eikä voi erottaa toisistaan. Kirkon verkkosivuilla kerrotaan, että vuosittain noin 120 nuorta käy rippikoulun, jossa äidinkielenä on olemuskieli. Se tarkoittaa kehollista vuorovaikutusta heidän kanssaan: ilmeitä, eleitä, ääntelyä, toimintaa ja tunteita. Olemuskieltä käytetään sanallisen kielen rinnalla.

Minna Snellman kertoo, että lievempi kehitysvamma ei ole rippikoulussa este monipuoliselle toiminnalle ja keskustelulle, mutta vaikeasti kehitysvammaisten rippikoulussa opetusmenetelminä voidaan käyttää samankaltaisia menetelmiä kuin aivan pienten lasten kanssa. Silloin mukaan tarvitaan myös joku nuorelle läheinen ihminen, joka osaa tulkita nuorta.

Kehitysvammaisten rippikouluissa käytetään selkokieltä sekä Selkoraamattua ja AAC-kommunikaatiota eli puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Toimivia ovat paljon osallistavat menetelmät kuten musiikki, draamatyöskentely, jumppa ja aistityöskentely. Lisäksi ohjelmassa on monia tavallisestakin rippikoulusta tuttuja asioita, kuten askartelua, pelejä, leikkejä, hartauksia, messuja, makkaranpaistoa ja saunomista.

Erityisrippikouluissa tavoitteet ovat samat kuin tavallisissakin rippikouluissa. Vuonna 2017 hyväksyttiin rippikoulusuunnitelma Suuri Ihme. Sen mukaisesti rippikoulu vahvistaa nuorten uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja varustaa heitä elämään kristittyinä.

–  Kirkon keskushallinnon asiantuntija Tiina Peippo on sanonut: ”Vammaisuus ei tee erityiseksi, mutta vammaisuudessa kaikille ihmisille yhteinen haavoittuvuus tulee helpommin näkyväksi.” Tämä lause puhuttelee minua, Snellman toteaa.

Myös kehitysvammainen nuori haluaa kuulua joukkoon

 Kootessaan kehitysvammaisten rippikouluryhmiä Snellman pyrkii saamaan yhteen suunnilleen samanoloisia nuoria. Tällöin on suurempi mahdollisuus saada rippikoulusta myös ystäviä. Nuoruuteen liittyy vahvasti vertaisuuden tarve. Hän toivoo, että myös kehitysvammainen nuori voisi rippikoulussa saada kokemuksen joukkoon kuulumisesta.

–   Moni vanhempi toivoisi oman nuorensa voivan sulautua muiden ns. tavallisten nuorten joukkoon ja haluaisi siksi nuorensa osallistuvan integroituun rippikouluun, jolloin kehitysvammainen nuori menee tavalliselle rippikoululeirille. Toki se joskus toimiikin, mutta siinä on omat haasteensa. Miten nuoren vertaisuus toteutuu silloin nuoren omasta näkökulmasta?

Pahimmillaan käykin niin, että rippikoulu vahvistaa nuoren kokemusta omasta erilaisuudesta. Kuitenkin toivoisin, että meidän on erityisrippikoulussa olisi mahdollista tarjota nuorelle kokemus samankaltaisuudesta muiden kanssa ja tunne siitä, että hänet on huomioitu rippikoulun toteutuksessa. Sen vuoksi kannatan kehitysvammaisten omia rippikouluja, mutta korostan että tämä on vain oma näkökulmani ja tiedän monen ajattelevan toisin.

Voidaanko tuloksia mitata?

Kun opettamisen ja oppimisen keinoina on käytetty tavallisesta poikkeavia menetelmiä, miten voidaan todeta, onko rippikoulun tavoitteisiin päästy? Ei usein mitenkään, vastaa Snellman, mutta muistuttaa ettei tavallisessa rippikoulussa tilanne ole kovinkaan erilainen.

– Kun se tavallinen nuori käy rippikoulun, silloinkin meille jää arvoitukseksi, mitä hän todella oppi ja miten rippikoulu on häneen vaikuttanut. Toki ajattelen, että silloin kun nuorelle on mahdollista esimerkiksi oppia rukous ulkoa, niin voidaan vähän ponnistellakin, että se opittaisiin. Mutta jos se ei ole mahdollista, voidaan asiat yhtä hyvin tehdä toisellakin tavalla.

Kehitysvammaisille on Suomessa monenlaisia rippikoulujen toteutusmalleja. Pohjois-Karjalassa on leirimuotoisia rippikouluja, päivärippikouluja ja joskus harvoin myös yksityisrippikouluja. Ne rippikoululaiset, jotka kykenevät, opettelevat Isä meidän-rukouksen ja osallistuvat talvikaudella seurakunnan toimintaan Riparipassin kanssa. Leireillä on mukana työntekijöitä, avustajia ja isosia yhteensä enemmän kuin leiriläisiä, jokaisen nuoren tarpeet huomioiden.

Kun työ on kuormittavaa, itsestä täytyy pitää huolta

Raskaimmaksi omassa työssään Snellman kokee rakenteellisen pahuuden. Hän tarkoittaa työntekijöiden turhautumista työkuormansa alla, ja  sen näkemistä, ettei yksilö tai perhe saa tarvitsemaansa apua ja tukea ilman taistelua. Tämä aiheuttaa väsymistä, yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Monet omaishoitajat ovat hyvin tiukoilla ja moni vammaisten parissa työskentelevä kokee riittämättömyyttä ja väsymystä aliresurssoinnin ja ainaisten organisaatiomuutosten takia.

Työssä jaksamisessa Snellmania itseään auttavat ammatillinen koulutus, työnohjaus, kollegiaalisuus, messu ja musta huumori.

–  Säännöllinen elämänrytmi ja omasta itsestä huolehtiminen on tärkeää. Kukaan muu ei tee sitä minun puolestani. Lapsiperheen arjessa yritän muistuttaa itselleni tämän maallisen majani hoidossa omaa kuuden ällän mallia: lepo, luonto, läheiset, liikunta, lounas ja lukeminen. Sen lisäksi elämässä ovat tärkeitä lempi, lapset, Luoja, Lunastaja ja Lohduttaja.

Snellman vihittiin papiksi 15 vuotta sitten, ja nykyisissä tehtävissään hän on ollut kuusi vuotta. Hän työskentelee kaiken ikäisten kehitysvammaisten, heidän läheistensä ja heidän kanssaan työskentelevien parissa. Työhön kuuluu esimerkiksi kahdenkeskeisiä keskusteluja, rippikoulutyötä ja tavanomaisia papin tehtäviä; jumalanpalveluksia, hartauksia ja kirkollisia toimituksia. Snellman kertoo olevansa yllättynyt siitä, miten tuntematon ryhmä kehitysvammaiset monille nykysuomalaisille ovat ja kuinka yksipuolinen kuva kehitysvammaisuudesta välittyy median kautta. Tämän vuoksi hän työssään yrittääkin kouluttaa seurakuntien työntekijöitä tunnistamaan kehitysvammaisuuden koko kirjoa.

Kehitysvamma voi ilmetä monin tavoin

Kehitysvammaisuudella tarkoitetaan vaikeutta oppia ja ymmärtää asioita. Kehitysvamman aste voi vaihdella vaikeasta vammasta lievään vaikeuteen oppia asioita.  Kehitysvamma ei ole itsessään sairaus. Usein käytetään henkilön toimintakykyyn perustuen lääketieteellistä jaottelua lievään, keskivaikeaan, vaikeaan ja syvään kehitysvammaisuuteen. Älylliseen kehitysvammaisuuteen saattaa liittyä tai olla liittymättä mitä tahansa muita henkisiä tai ruumiillisia häiriöitä. Moni kehitysvammainen tarvitsee erityistä tukea kommunikaatiossa.