N. T. Wrightin artikkeli: Nousiko Jeesus todella kuolleista?

 

N.T. Wright. Kuva: Sari Savela.

Jeesuksen ylösnousemuskertomukset ovat varhaisia ja niiden myötä syntyi kokonaan uusi liike, kirjoittaa N. T. Wright artikkelissaan.

Johdanto

Aiheemme on yksi teologian ja koko maailman keskeisimmistä ja tärkeimmistä kysymyksistä: Jeesuksen ylösnousemus. Vaikka olen kirjoittanut siitä paljon, tuntuu, että aina kun palaan tähän kysymykseen, avautuu punnittavaksi ja tutkittavaksi uusia asioita ja näkökulmia. Jos siis olet tutustunut aiempiin teoksiini kuten The Resurrection of the Son of God, tai Surprised by Hope , tässä luennossa on varmasti tuttua, mutta toivoakseni myös uutta asiaa.

Muutama kommentti terminologiasta

Ennen kuin varsinaisesti aloitamme, on tärkeää täsmentää muutama seikka. Ensinnäkin, sanan ylösnousemus merkitys. Mitä varhaiset kristityt tarkoittivat puhuessaan siitä, mitä uskoivat Jeesukselle tapahtuneen kolmantena päivänä hänen kuolemansa jälkeen? Ja miten ihmiset kuulivat ja ymmärsivät heidän sanansa?

Väärinkäsityksiä tietenkin tuli. Luukas kertoo, että kun Paavali puhui Ateenassa Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta (Anastasis), ihmiset luulivat, että kyseessä on kaksi uutta jumalaa, todennäköisesti mies ja nainen. Ateenalaiset eivät välttämättä olisi ihastuneet heihin, mutta ainakin asian olisi voinut ymmärtää. Mutta Paavali selitti asian areiopagilla pitämässään puheessa viittaamalla Apollon sanoihin Aiskhyloksen Eumenides-näytelmässä ja kumoamalla ne. Apollo oli sanonut näytelmässä, että kun joku kuolee ja hänen verensä vuotaa maahan, ‘ylösnousemusta ei ole’. Ei ole paluuta takaisin, ei paluuta ruumiilliseen elämään. Juuri sitä sana anastasis tarkoitti, ja sen Apollo oli kieltänyt. Anastasis ei tarkoita sielun tai hengen siirtymistä toisenlaiseen, ei-ruumiilliseen elämään, vaan sananmukaisesti ‘nousemista ylös’. Se viittaa uuteen, elävään ruumiillistumiseen kuoleman jälkeen. Paavali julistaa Ateenan-puheessaan, että Jumala on asettanut Jeesuksen maailman todelliseksi tuomariksi – jopa Ateenan korkeimman tuomioistuimen yläpuolelle – ja siitä hän on antanut takeet juuri herättämällä Jeesuksen kuolleista. Nämä sanat ateenalaiset ymmärsivät, ja nauroivat Paavalille. Asian ydin on juuri tässä. Varhaiskristityille sana ylösnousemus ei tarkoittanut heidän käsitystään kuoleman jälkeisestä elämästä, vaan se viittasi aina mahdolliseen elämään, joka seuraisi jonkinlaisen ‘kuoleman jälkeisen elämän’ vaiheen jälkeen. Toisin sanoen, ensin on kuolleena olemisen (tai siihen mahdollisesti liittyvän jonkinlaisen elämän) vaihe, ja sitten, sen jälkeen, tapahtuu ylösnousemus, uuden ruumiin luominen.

Ylösnousemuksen kaksi vaihetta

Sanaan ylösnousemus liittyy siis narratiivi kahdesta kuoleman jälkeisestä vaiheesta. Nykykristittyjen käsitys tästä on hämärtynyt, sillä ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan, että ylösnousemus tarkoittaa pääsyä taivaaseen kuoleman jälkeen. Se on eri asia. Ylösnousemus ei tarkoita taivaaseen menemistä. Se tarkoittaa Jumalan uutta luomistyötä, luvattua uutta taivasta ja uutta maata – ja uusia ruumiita, joissa meidän on luvattu elävän tuossa uudessa maassa sen jälkeen, kun se on kokonaisuudessaan liitetty uuteen taivaaseen, kuten luvataan kirjoituksissa, esim. Efesolaiskirjeen luvussa yksi.

Ongelman juuret juontavat syvälle perinteeseemme. Keskiajalla Rooman katolinen kirkko kehitti kaksivaihedoktriinin Jumalan kansan kuoleman jälkeisestä elämästä. Sen ensimmäinen vaihe oli kiirastuli ja toinen taivas. Kuten tiedämme, opista seurasi monenlaisia väärinkäytöksiä ja reformistit hylkäsivät sen epäraamatullisena. Mutta innossaan päästä eroon kiirastulesta he omaksuivat yksivaihemallin, pääsyn suoraan taivaaseen. He unohtivat, että Raamatussa olennaista on se, että taivas tulee maan päälle. Jotkut yrittivät ehdottaa, että ylösnousemusta edeltäisi väliaikainen ‘sielujen uni’ ennen ylösnousemusta, mutta useimmat hylkäsivät tämän ajatuksen. Ajatusmallin korjaaminen on nyt entistäkin vaikeampaa, kun monet virret ja rukoukset puhuvat pääsystä suoraan taivaaseen eivätkä lopullisesta uuden luomisesta.

Ylösnousemus oli ruumiillinen

Voidaan siis nähdä, että parin – kolmen viime vuosisadan liberaaliteologioissa on ollut perusvirhe. Ylösnousemuksen kieltäminen on asia sinänsä, mutta on eri asia väittää, että varhaiset kristityt olisivat Jeesuksen ylösnousemuksesta puhuessaan viitanneet epämääräisesti siihen, että hän on elossa, joskaan ei ehkä ruumiillisessa merkityksessä, kun hauta oli tyhjä. Monet teologit ja eksegeetit ovat esittäneet, että kun varhaiset kristityt puhuivat Jeesuksen ylösnousemuksesta, he tarkoittivat lähinnä sitä, että Jumala oli ottanut hänet taivaaseen, jolloin sillä ei ollut väliä, oliko hänen ruumiinsa haudassa vai ei. Tai että ylösnousemus oli dramaattinen ja vertauskuvallinen tapa ilmaista, että he kokivat voimakkaasti Jumalan läsnäolon tai anteeksiannon, tai tavalla tai toisella Jeesuksen kuninkuusprojektin etenemisen. Kielitieteen valossa tämä on jokseenkin mahdotonta. Vasta toisen vuosisadan lopulla, gnostilaisuuden nostaessa päätään jotkut alkoivat käyttää sanaa ylösnousemus ilmaisemaan ruumiitonta (aineetonta) elämää kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä vuosisadalla tätä ei tunnettu. Joka tapauksessa ensimmäisen vuosisadan juutalaiset ja muut ihmiset osasivat kyllä pukea sanoiksi sen, että heidän kuollut johtajansa oli Jumalan luona taivaassa, tai että hänen vaikutuksensa jatkuu tai että he uskoivat saaneensa anteeksi ja että Jumala rakasti heitä. Sanalla ylösnousemus tarkoitettiin jotain aivan muuta.

Antiikissa ei uskottu, että kuolleista herääminen olisi tavanomaista

Viittasin jo edellä toiseen seikkaan, jota ylösnousemuksesta on syytä korostaa ennen kuin varsinaisesti siirrytään asiaan: muinainen maailma tiesi aivan yhtä hyvin kuin me, että kuolleet eivät herää henkiin. Ylösnousemuksen kieltäminen – että kuollut henkilö voisi tulla uudelleen fyysisesti eläväksi – ei ole modernin ajan tiedemiesten keksintö, vaikka jotkut tuntuvat ajattelevan niin väittäessään, että sen ajan ihmiset eivät tunteneet luonnon lakeja, joten he olivat valmiita uskomaan kaikenlaisia kummallisuuksia. Asia on päinvastoin: nykyihmiset eivät tunne omaa älyllistä historiaansa. Homeros tiesi, että kuolleet eivät nouse. Platon tiesi sen, samoin Plinius. Ei tarvittu 1700-luvun tieteellistä rationalismia oivaltamaan, että kun ihmiset kuolivat, he yleensä pysyivät kuolleina. Muinaisten egyptiläisten pohdinnat, joiden pohjalta syntyi kuuluisa Kuolleiden kirja, kuvasivat heidän käsityksiään kuolemasta, eivät siitä mitä tapahtuisi, kun tai jos kuolleet palaisivat takaisin. Muinaiskirjallisuudessa on tietääkseni vain yksi tapaus, jossa kuolleiden pysyminen kuolleina kyseenalaistetaan vakavasti, ja se on Euripideen näytelmässä Alkestis. Mutta kukaan, joka näki näytelmän muinaisessa Ateenassa tai sen jälkeen, ei ajatellut, että niin voisi todella tapahtua. Näytelmä ja sen teemojen versiointi populaarikulttuurissa viestii siitä, että tiedämme, ettei näin tapahdu, mutta voimme kuvitella millaista olisi, jos niin kävisi.

Juutalaiset ylistivät Luojaa tulevana tuomarina

Kolmas asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että juutalaisten käsitykset ylösnousemuksesta – esim. Danielin kirjassa ja parissa muussa kohden, kuten Jesaja 26, Hesekiel 37 ja Raamattua myöhäisempi makkabealaisajan kirjallisuus – saattavat pohjautua otaksuttua ilmeisemmin vielä vanhempiin raamatullisiin käsityksiin. Ne eivät itse asiassa kiellä Vanhan testamentin aiempaa ajattelutapaa, jonka mukaan kuoleman jälkeistä elämää on hyvin vähän, jos lainkaan. Sen sijalla on varjoisa unen paikka, Sheol, kreikkalaisten Haadeksen heprealainen vastine. Mutta asian ydin on, että muinaiset israelilaiset kohdistivat huomionsa eläviin, eivät kuolleisiin. He ajattelivat, että luotu maailma oli hyvä, että siitä tuli iloita ja että sen epäoikeudenmukaisuudet ja murheet käsittelisi itse Luoja Jumala, joka oli luvannut selvittää lopulta kaiken – ei missään platonisessa jälkielämässä, vaan olevan järjestyksen dramaattisessa uudelleen järjestämisessä ja uudessa luomisessa. Siksi psalmit kertovat puiden ja peltojen laulavan ilosta, kun Jahve on tulossa tuomitsemaan maailmaa. Varhaiset käsitykset – joissa kuoleman jälkeisellä elämällä ei ole käytännössä minkäänlaista sijaa – ovat Jahven ylistystä a) hyvänä Luojana ja b) tulevana tuomarina, joka saattaa kaiken oikeaksi. Ja huomatkaa, että juuri nämä samat kaksi käsitystä synnyttävät myöhemmin uskon ylösnousemukseen. Ei siis niin, että ensin oli jonkinlainen näkemys elämästä kuoleman jälkeen, josta sitten olisi kehittynyt käsitys ylösnousemuksesta. Ei. Usko kuolleiden ylösnousemukseen syntyy vahvasta uskosta luomiseen ja oikeuteen, luodun maailman hyvyyteen ja Jahven ehdottomuuteen päätöksessään poistaa siitä kaikki väärä. Siksi ei olekaan ihme, että usko ylösnousemukseen ilmaantuu kiihkeän vainon aikoina, Danielin kirjassa ja sen jälkeen. Jumala ei anna kuolemalle ikuisesti viimeistä sanaa. Tämä kaksoisperusta – luominen ja oikeus – näkyy kauttaaltaan myös rabbien kirjoituksissa. Jos toinen jätetään pois, ei ylösnousemusta enää tarvita. Luominen ilman oikeutta johtaa vain entropiaan. Oikeus ilman hyvää luomista saattaisi johtaa platoniseen kuolemattomuuteen. Luominen ja oikeus yhdessä ovat yhtä kuin ylösnousemus – vaikka monilla on vahvoja kulttuurisia syitä vastustaa tätä. (Kokemukseni mukaan monet liberaalikristityt pitävät ylösnousemusta vain osana fundamentalistien – niin katolisten kuin protestanttienkin – kokonaispakettia, jota he haluavat vastustaa mitä erilaisimmista syistä. Kyse ei ole vain siitä, että David Hume opetti heitä olemaan uskomatta ihmeisiin. Kyse on syvemmästä asiasta; palaan siihen myöhemmin.)

Joten: ensinnäkin, ylösnousemus on ruumiillinen. Toiseksi, se tiedettiin mahdottomaksi, ja kolmanneksi, eräät juutalaiset, varsinkin Jeesuksen aikoihin vaikuttaneet fariseukset, uskoivat siihen, koska he uskoivat, että Jumala oli hyvä ja viisas luoja ja myös tuomari, joka lopulta muuttaisi kaiken hyväksi. Neljäs asia, jonka haluan nostaa esiin, on se, että modernissa länsimaailmassa on eräs aivan tietty syy, jonka vuoksi ihmiset eivät ole uskoneet ylösnousemukseen. Jos Jeesus todella nousi kuolleista, useimmat myöntäisivät, että se olisi maailmanhistorian keskipiste. Kaikki muu joko johtaisi siihen tai seuraisi siitä. Juuri näin varhaiskristityt varmasti uskoivat, ja niin ovat opettaneet myös monet myöhäisemmät teologit. Mutta länsimaisesta valistusaatteesta muodostui vakava kilpailija ylösnousemuskertomukselle. Vaihtoehtoinen narratiivi. Koko valistusprojekti, mukaan lukien sen nimi ‘Valistus’, perustuu uskomukseen, että maailmanhistorian käännekohta ei ollut ensimmäisellä vuosisadalla, vaan 1700-luvulla. Thomas Jefferson, suuren amerikkalaisen unelman alkuunpanija, lainasi latinankielistä lausetta, joka on dollarin setelissä edelleen: Novus Ordo Seclorum, Aikakausien Uusi Järjestys. Hän ei mennyt yhtä pitkälle kuin Ranskan vallankumoukselliset, jotka siirsivät kalenterin alkamisvuotta (tosin vain väliaikaisesti). Ajatus oli kuitenkin sama. Maailmanhistoria ei huipentunut Jeesus Nasaretilaiseen, sillä maailmanhistoria oli vihdoin päässyt pimeydestä Valistukseen 1700-luvun filosofian, tieteen ja myös politiikan myötä. Maailmanhistoriassa ei voi olla kahta keskiötä. Siksi Jeesuksen tarinaa oli leikattava. Hänet piti madaltaa, hän ei ole voinut olla enempää kuin erään uskonnon opettaja, ei maailman lopullisesti muuttavan tapahtuman keihäänkärki. Tuntuu siltä, että ns. ‘ihmeiden’ filosofinen kieltäminen oli vain hämäystä. Varsinaisesti tärkeää 1700-luvun ajattelijoille ja suunnan luojille oli, että he vaativat omille suurisuuntaisille projekteilleen maailmanlaajuista kulttuuristatusta, koko ihmisrodun uudistumisen statusta, joka olisi epäilemättä kuulunut Jeesus Nasaretilaiselle – jos vain ja vain jos hän olisi noussut kuolleista.

Historialla on merkitystä: ylösnousemus varhaiskristittyjen maailmassa

Ensimmäiset kristityt olivat tietenkin juutalaisia, ja sen ajan juutalaisille ylösnousemus ei ollut erillinen ajatus, vaan osa uskoa kaikkeen siihen, mitä Israelin Jumala, luoja, tulisi aikojen lopuksi tekemään koko maailmalle. Tämä on yksi varhaisten kristittyjen erityisyyksistä. He eivät vain väittäneet, että Jeesus, jota he olivat seuranneet, oli noussut kuolleista. He väittivät, että suurempi juutalaisten odotusten ‘paketti’ oli täyttynyt ja parhaillaan toteutumassa, joskin tietysti uudella, odottamattomalla tavalla. Tämä on niin hätkähdyttävä historiallinen ilmiö, että se vaatii selitystä. Tarkastellaan seuraavaksi niitä juutalaisuuteen kuuluvia odotuksia, joiden varhaiset kristityt uskoivat jo toteutuneen Jeesuksen ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa myötä.

Niistä ilmeisin on Jumalan valtakunta. He puhuivat Jumalan valtakunnasta läsnäolevana todellisuutena, ei vain tulevaisuuden toivona – vaikka se tietysti oli sitäkin. Jeesus oli jo maailman herra ja hänen kuninkuutensa toteuttaja oli hänen väkevä Henkensä, joka toimi nyt maailmassa. He uskoivat (tietyistä ulkonaisista merkeistä huolimatta), että Jeesus oli voittanut maailmaa hallinneet pimeät, vihamieliset voimat. Häntä tuli tervehtiä Israelin Messiaana ja maailman todellisena Herrana. Hänessä oli jo toteutunut suuri juhlapäivä, joka toi Israelille ja maailmalle syntien anteeksiantamuksen – profeettojen lupaaman eskatologisen siunauksen – vapauttaen samalla pakanakansat epäjumalien palvonnan orjuudesta ja epäpuhtaudesta. Juutalaisen sapatin sijasta varhaiskristityt alkoivat juhlia viikon ensimmäistä päivää, ylösnousemuspäivää, päivää, joka symboloi uuden luomisen alkua. Se oli konkreettisesti tullut, sitä ei enää tarvinnut vain odottaa. Kaikilla näillä tavoin varhaiset kristityt elivät, puhuivat, toimivat ja järjestivät yhteisönsä elämää ikään kuin kaikki mitä Israel oli toivonut, oli käynyt nyt periaatteessa toteen.

Ei kuitenkaan ollut, ainakaan sillä tavoin kuin Jeesuksen ajan juutalaiset olivat ajatelleet. Tässä kohden länsimainen kristillisyys on tehnyt vakavan, pitkävaikutteisen virheen. Olemme olettaneet, että varhaiset kristityt hengellistivät juutalaisen toivon muuttaen sen eräänlaiseksi yksityiseksi sisäiseksi hengellisyydeksi ja toivoksi ‘taivaasta’, jossa kuoleman jälkeinen elämää jatkuu aineettomana. Mutta näin asia ei selvästikään ole. Heidän uskomuksensa ja toimintansa olivat voimakkaan maailmallisia, joskaan eivät modernin sekularismin mielessä. He eivät olleet etäiseen jumaluuteen uskovia epikurolaisia eivätkä platonilaisia, jotka uskoivat, että ajan ja paikan maailma oli paha. He olivat juutalaisia, joiden kohdalla lupaukset olivat täyttyneet.

Tämä näkyy erityisesti heidän opetuksessaan kuoleman jälkeisestä elämästä. Koko varhainen kristikunta oli – jäsentensä erittäin heterogeenisista taustoista huolimatta – huomattavan yksimielinen siitä, mitä heille tapahtuisi kuoleman jälkeen. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun heidän käsityksensä kuuluu tunnistettavasti juutalaiseen käsitysperheeseen, sisältäen kuitenkin ainakin seitsemän variaatiota.

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? – seitsemän variaatiota

Ensiksi, havaittavissa ei ole samanlaista mielipiteiden hajontaa kuin juutalaisessa ja vielä enemmän ei-juutalaisessa maailmassa. Kaikki uskoivat samalla tavoin: he uskoivat kanteen kuoleman jälkeiseen vaiheeseen: odotusaikaan, jonka jälkeen alkaa uusi ruumillinen elämä, kun Jumala lopulta luo uuden maailman. Tähän liittyi arvoituksia, ja näemme Paavalin käsittelevän niitä kirjeissään tessalonikalaisille ja korinttilaisille. Mutta vasta gnostikot alkavat poiketa tästä keskeisestä uskosta toisen vuosisadan lopulla.

Toinen huomattava asia on, että käsitys ylösnousemuksesta oli muuttunut kaksivaiheiseksi, mikä oli ennenkuulumatonta juutalaisessa maailmassa tai muuallakaan. Messias oli herätetty kuolleista esikoisena kaikista, kuten Paavali julisti tunnetussa tekstissään, ja kaikki hänen omansa seuraavat aikanaan, yleisessä ylösnousemuksessa. Tätä ei olisi voitu päätellä esikristillisistä juutalaisista teksteistä. Paavali sanoi, että näin on tapahtunut ‘kirjoitusten mukaan’, mutta kukaan ei ollut koskaan lukenut psalmeja tai Danielin kirjaa sillä tavoin. Ja tähän liittyy kolmas huomattava muutos juutalaiseen maailmankatsomukseen. Itse Messias oli herätetty kuolleista. Kukaan ei ollut koskaan ajatellut niin, eihän kukaan Messiaaseen uskova odottanut hänen kuolevan. Tämä muutos synnytti uusia tapoja lukea vanhoja tekstejä. Qumranissa 2. Sam. 7 oli katsottu Messiaasta todistavaksi tekstiksi, mutta ennen kristittyjä kukaan ei ollut ajatellut, että lupaus siitä, että Jumala ‘herättäisi’ Daavidin siemenen, viittaisi hänen ylösnousemukseensa. Mutta kuten Paavali sanoo roomalaiskirjeen 1. luvussa, Siitä tuli kuitenkin pian yksi keskeisistä varhaisista evankeliumin tunnustusteksteistä.

Neljänneksi, varhaiskristillisyydessä puhe ylösnousemuksesta siirtyi marginaalista ytimeen. Kuten jo totesimme, juutalaisen maailman ylösnousemususko oli johtopäätöstä muista opeista ja sinänsä mielenkiintoinen, mutta ei koskaan keskeinen ajatus. Koko Talmudissa vain yksi traktaatti käsittelee sitä. Varhaiskristityillä ylösnousemus siirtyi periferiasta keskiöön, kuten etenkin Paavali osoittaa. Evankeliumeja ei olisi koskaan kirjoitettu, ellei Jeesusta olisi herätetty kuolleista. Monia muita juutalaisia sankareita oli kutsuttu messiaaksi tai profeetaksi, mutta brutaalien teloitusten jälkeen kukaan ei kulkenut väittämässä, että he olivat itse asiassa tuoneet mukanaan Jumalan valtakunnan. Kun Rooma hävitti Jerusalemin vuonna 70, keisari Titus teloitti voitonjuhliensa huipentumaksi Simon Bar Gioran, jota monet pitivät vallankumouksellisena juutalaisten kuninkaana. Ajatellaanpa, että pari hänen seuraajistaan olisi sen jälkeen väittänyt hänen nousseen kuolleista! Siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Ja jos he olisivat väittäneet, että he tarkoittivat sitä ‘hengellisessä’ mielessä, heidän toverinsa olisivat vain pudistelleet surullisina päätään. Ylösnousemus ei tarkoittanut ‘hengellistä tapahtumaa’ eikä eivätkä juutalaiset odottaneet sellaista.

Viidenneksi, varhaiskristityille syntyi uusia tapoja reagoida vertauskuvallisesti ylösnousemukseen. Se yhdistyi aivan uudella tavalla moraalisesti pyhään elämään ja kuuliaisuuteen, kuten Room. 6 osoittaa. Kuudenneksi, he näkivät siinä projektin, uuden luomisen projektin, jonka he nimesivät ‘Jumalan valtakunnaksi’. Siinä Jumala kutsui uskovia rakentamaan lopullista valtakuntaa jo lasketuille perustuksille, kiinnittäen katseensa kohti lopullista päämäärää. Seitsemänneksi, olennaista on, että he puhuivat kokonaan uudella tavalla itse ruumiin ylösnousemuksesta, tarkoittaen sekä Jeesuksen ruumista että omia tulevia ruumiitaan. Ne, jotka juutalaisessa maailmassa opettivat ylösnousemuksesta, eivät koskaan ilmaisseet kovin selvästi, olisiko uusi ruumis ja uusi olemassaolo samanlainen kuin nykyinen vai hohtaisiko se kuin tähti, vai pitäisikö Platonia mukaillen ajatella, että uusi eksistenssi olisi puhtaasti hengellistä ja aineetonta. Varhaiskristityt, evankelistat ja Paavali sekä muut hänen jälkeensä puhuvat uudesta ruumiista tarkoittaen sillä muuttunutta ruumiillisuutta. Kun Paavali käyttää termiä, joka joskus käännetään hengelliseksi ruumiiksi, hän ei tarkoita ei-fyysistä ruumista, kuten monet ovat olettaneet. Alkutekstin kreikankielinen sana pneumatikos ei kerro, mistä ruumis on tehty. Se kertoo, mikä sen täyttää ja tekee eläväksi. Ja kun evankelistat kuvaavat Jeesuksen ylösnoussutta ruumista, kyse on samasta asiasta. Se on muuttunut. He eivät tunnista häntä heti, vaikka naulojen jäljet osoittavat, että kyseessä on juuri hän.

Jeesuksen ylösnousemus synnytti kokonaan uuden liikkeen

Ennen kuin siirrymme eteenpäin, palataan vielä siihen, mitä olen edellä sanonut. Mainitut seitsemän varhaiskristillisen uskon piirrettä osoittavat, että koko alkukristillinen liike ei vain uskonut, että oli tapahtunut yksi, erityinen historiallinen tapahtuma – Jeesuksen nouseminen kuolleista – vaan että tämä tapahtuma perusti ja synnytti kokonaan uuden liikkeen, muovasi ja ohjasi sitä ja antoi sille substanssin. Monet Jeesuksen ylösnousemuksen epäilijät ovat yrittäneet torjua sen epäilemällä varhaisia kertomuksia ja etenkin väittämällä niitä paljon myöhemmin keksityiksi. Palaan siihen. Mutta edellä kuvaamani asiat löytyvät koko varhaiskristillisestä kirjallisuudesta, Paavalia edeltävistä tunnustuksista toisen vuosisadan ja sen jälkeisten kirkkoisien teksteihin.

Jeesuksen ylösnousemuskertomukset ovat varhaisia

Näin pääsemme seuraavaan pääkohtaan. Skeptikot ovat yleisesti väittäneet, että neljän evankeliumin ja apostolien tekojen alkupuolen kertomukset Jeesuksen ylösnousemuksesta ovat syntyneet paljon myöhemmän fiktion tuloksena. Siitä mikä alkoi heikkona toivona tai uskona Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeisinä kuukausina, kasvoi vähitellen kokonaan uusi mytologia, joka lopulta kirjoitettiin erikoisen kertomuksen muotoon. Tämä on tietysti teoriassa mahdollista. Mutta tämä moderni näkemys kristinuskon alkuperästä on itse asiassa paljon epätodennäköisempi kuin itse ylösnousemus. Tähän on neljä erityistä syytä.

Ensiksi, naisten asema kertomuksissa. Naisten todistusta ei pidetty pätevänä sen enempää juutalaisten kuin myöskään pakanoiden muinaisissa tuomioistuimissa. Tämä on fakta, tuntuipa se hyvältä tai ei. Ja kuitenkin naiset ovat kaikkien neljän evankeliumin keskiössä: he olivat ensimmäisinä haudalla, näkivät ensimmäisinä ylösnousseen Jeesuksen ja kertoivat siitä ensimmäisinä muille. Ja naisista keskeisin on Maria Magdaleena. Hän ei ehkä ollut Luukkaan 7. luvun syntinen nainen, mutta tunnettiin naisena, josta oli karkotettu monta demonia. Jos joku olisi pian Jeesuksen kuoleman jälkeen halunnut keksiä uskottavan tarinan Jeesuksen ylösnousemuksesta, hän ei varmasti olisi nostanut keskeiseen asemaan naisia, varsinkaan Maria Magdaleenaa. Tämä näkyy siinä, miten Paavali kertoo ylösnousemuksesta 1. Kor. luvussa 15: naisia ei mainita lainkaan. Kun kirkon piti päättää virallisesta versiosta, naiset katosivat. Mutta he ovat edelleen kaikissa neljässä evankeliumissa. Historiallisesta näkökulmasta on mahdoton uskoa, että kukaan voisi 1. Kor. 15 tradition perusteella kehittää mitään sellaista, mitä on kirjoitettu evankeliumeissa. Kehitys on voinut kulkea vain toiseen suuntaan. Kertomuksiin sisältyy hyvin varhainen todistuskehä, jota toistettiin, vaikka se näytti nostavan esiin vääränlaiset ihmiset.

Toiseksi, samantapainen asia tulee esiin, kun tarkastellaan kirjoitusten asemaa kertomuksissa. Paavali sanoo, että Messias herätettiin kuolleista ‘kirjoitusten mukaan’, ja hän viittaa useisiin psalmeihin ja profeettoihin ja jopa luomiskertomukseen osoittaakseen, mitä tarkoittaa. Mutta evankeliumien kertomuksissa Jeesuksen ylösnousemuksesta ei löydy käytännössä mitään yhteyttä kirjoituksiin. Vain pari etäistä viitettä, mutta siinä kaikki. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun kertomukset ristiinnaulitsemisesta ja evankeliumien aiemmat osat ovat täynnä viittauksia kirjoituksiin ja suoria lainauksia niistä. Mutta varhaiset kertomukset pääsiäisestä, Jeesuksen haudan löytämisestä tyhjänä jne., eivät sisällä juuri mitään viitteitä Raamatusta. Historiallisesti tarkastellen on paljon todennäköisempää, että hyvin varhainen kertomus, joka ei sisältänyt viitteitä kirjoituksiin johti teologiseen selontekoon, joka sisälsi pyhien kirjoitusten selityksen (kuten 1. Kor. 15), kuin päinvastoin: että kirjoituksiin perustuva teologinen teoria olisi muovautunut kertomukseksi, jossa viitteitä kirjoituksiin ei ole. Pääsiäiskertomukset ovat kuin henkeäsalpaavia selontekoja jostakin sellaisesta, joka on liian ainutlaatuista, jotta sen voisi muistaa täysin kirkkaasti. Kertomusten väliset erot osoittavat myös, että evankelistat eivät orjallisesti kopioineet toisiaan silloinkaan, kun kertoivat samasta asiasta. Tämä on paljon todennäköisempää kuin se, että kyseessä olisi älykkäästi laadittu, kirjoituksiin perustuva mytologia, joka olisi kehitelty jossakin myöhemmässä vaiheessa.

Kertomusten kolmas hämmästyttävä piirre, joka myös osoittaa niiden olevan hyvin varhaista suullista perimätietoa eikä myöhempää, tarkasti harkittua ja siloteltua kerrontaa, ovat kuvaukset itse Jeesuksesta. Ylösnousemuksen avainprofetiassa (Daniel 12) vanhurskaat loistavat kuin tähdet. Jos kertomukset todella olisi kirjoitettu historiallisen profetian pohjalta, mikä olisikaan ollut houkuttelevampaa kuin keksiä tähtenä loistava Jeesus. Mutta näin kertomuksissa ei tehdä. Eivätkä ne myöskään kerro hänen paluustaan ihmiseksi ihmisten joukkoon, ikään kuin hänet olisi vain elvytetty. Kuten sanottu, kertomuksista välittyy erityinen tunne Jeesuksen fyysisen olemuksen muutoksesta. Oli tapahtunut jotain, mihin varhaiset kristityt eivät olleet osanneet valmistautua lainkaan. Jotkut tutkijat ovat sanoneet, että kertomusten konkreettiset yksityiskohdat, – se että Jeesus syö ja juo, murtaa leipää, valmistaa rannalla aamiaista tai pyytää Tuomasta koskettamaan itseään – keksittiin ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun oltiin huolestuneita doketismista ja siitä, että ylösnoussut Jeesus ei mahdollisesti ollutkaan täysi ihminen. Mutta tuo väite jää omaan arvoonsa, sillä Luukas ja Johannes, evankelistat, jotka välittävät meille nämä kertomukset, kertovat myös, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi ja katosi, joskus lukittujen ovien läpi ja ettei häntä aina tunnistettu (tämän kertoo myös Matteus) ja että hän nousi lopulta taivaaseen. Jos olisi haluttu kumota doketistien teoria, ei näin olisi kirjoitettu. Joten vaikka kertomukset varmasti kuuluvat juutalaisten ylösnousemususkon maailmaan, niissä tämä usko kiteytyy selkeäksi teoriaksi fyysisen olemuksen muuttumisesta tavalla, jota ei ollut ennen koettu. Ja tästä asiasta ne kaikki ovat samaa mieltä, samoin Paavali ja muut myöhemmät kirjoittajat.

Ylösnousemuskertomusten neljäs yllättävä piirre on, ettei yhdessäkään niistä mainita kristittyjen tulevaisuuden toivoa. Pääsiäisenä saarnataan vuodesta toiseen, että koska Jeesus on noussut kuolleista, meilläkin on edessämme ihmeellinen toivo. Muualla Uudessa Testamentissa Paavali ja muut todella sanovatkin, että Messias on noussut kuolleista, minkä vuoksi myös meitä odottaa ylösnousemus. Pääsiäiskertomuksissa tästä ei kuitenkaan puhuta. Ne korostavat, että Jeesus on herätetty kuolleista ja että Hän siksi oli ja on Israelin Messias ja maailman laillinen Herra, ja että tämä on ratkaiseva käänne maailmanhistoriassa ja siihen liittyy maailmanlaajuinen tehtävä, jonka täyttämisessä Jeesuksen seuraajilla on elintärkeä tehtävä, johon he tarvitsevat Hänen Henkensä lahjaa. Jos joku todella olisi kirjoittanut kertomukset ensimmäisen vuosisadan lopulla, on lähes mahdotonta uskoa, että niissä olisi mainittu kristittyjen omasta ylösnousemustoivosta.

Kaikki neljä asiaa (naisten rooli, se ettei evankeliumeissa ole viittauksia kirjoituksiin, kuvaukset Jeesuksesta muuttuneessa, mutta tutussa ylösnousemusruumiissa ja se ettei tulevaisuuden toivoa mainita) osoittavat selkeästi, että pääsiäiskertomuksia ei ole keksitty joskus paljon myöhemmin. Historiallisesti on paljon todennäköisempää, että ne heijastavat hyvin varhaista suullista perimätietoa, joka tunnetusti voi vakiintua kiinteään muotoon varsin pian sen jälkeen, kun on tapahtunut jotakin todella dramaattista, mikä muuttaa maailman. Kun noita kertomuksia oli kerrottu muutama kymmenen kertaa, ne evät enää muuttuneet. Teologisen ja eksegeettisen tutkimuksen aika tulisi myöhemmin. Mutta näyttää siltä, että kertomukset ovat hyvin lähellä niitä, joita Maria, Pietari ja muut kertoivat toisilleen ja kaikille, jotka heitä kuuntelivat uuden liikkeen ensimmäisinä viikkoina.

Nicholas Thomas Wright

Kirjoittaja työskentelee Uuden testamentin ja varhaisen kristinuskon professorina St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa sekä on palvelut anglikaanikirkon piispana.

Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 6/2019 ja perustuu luentoon, joka on pidetty Perustan teologisilla opintopäivillä 4. tammikuuta 2019. Suomennos Leena Oikarinen

 

 
Perusta artikkeli