MS-tautia sairastava Saara Valkama: ”Omavoimaisuudesta on ollut pakko luopua”

 

Kuva: Jani Laukkanen.

Kun maailma menee pirstaleiksi ja pohja romahtaa, todellisuus pitää rakentaa itse uudestaan, Saara Valkama ajatteli.

Olemme Helsingissä, Pikku Huopalahdessa, meren rannassa, punaisen puutalon vieressä. Kaivan sanelimen esiin. Sanelin on museoon kuuluva laite, jolla voi äänittää puhetta. Sanelimen päälle sataa suuria mutta kevyitä lumihiutaleita. Se voi mennä oikosulkuun.

Jossain on kahvila, mutta ei ihan tässä vieressä. Saara Valkama muistaa suunnilleen. Hän ontuu vasenta jalkaansa, mutta kävelemme normaalia vauhtia. Ontuminen johtuu MS-taudista, joka diagnosoitiin kymmenisen vuotta sitten. Viime vuosina Saaran elämä on muutenkin muuttunut paljon. Huomenna hän aloittaa diakoniatyöntekijänä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa.

OM neliöb 29.3-11.4. MJa

– Minusta olisi hyvä rukoilla ennen kuin puhumme enemmän. Olisiko se sinusta ihan hullua? Saara kysyy.

Painan sanelimen pois päältä, mutta en oikeastaan tiedä miksi.

Saara syntyi Helsingissä ja kasvoi Espoossa. Äiti opetti psykologiaa ja isä oli kasvatustieteilijä. Kaksi isosiskoa. Lapsuudenkoti oli turvallinen ja äidinäiti opetti iltarukouksen. Sen, joka alkaa sanoilla ”Tule Jeesus lapses luo”. Muuten kotona ei pahemmin uskon asioista puhuttu. Äidin kanssa mentiin kuitenkin joulukirkkoon.

Joskus pienikin siemen itää.

Vuonna 2000 Saara valmistui yliopistosta ja opetti sen jälkeen yläkoulussa biologiaa sekä maantietoa ja myöhemmin terveystietoa, yhteensä 15 vuoden ajan. Valmistumisen aikoihin tapahtui isoja asioita.

– Silloin menin naimisiin, ja muutimme mieheni opintojen perässä Sveitsiin. Minä opiskelin siellä ranskaa. Aloin odottaa esikoispoikaamme, ainokaista poikaani. Kun palasimme vuoden kuluttua Suomeen, meille tuli yllättävä ero. Poikamme oli vähän yli vuoden ikäinen.

– Niinä aikoina rattaita työntäessäni, minulla heräsi valtava kiitollisuus omaa äitiäni kohtaan. Tajusin, miten hyvä hän oli minulle ollut. Päätin kirjoittaa äidilleni kirjeen. Samalla tulin ajatelleeksi, että jos en näkisi häntä enää, siitä tulisi hautajaiskirje, Saara kertoo.

Hautajaiskirje siitä tulikin. Äidin poismeno yllätti.

– Vieläkin se on niin vahva kokemus, että alan näköjään itkeä.

Saavumme Cafe Blankaan, jossa on muutama muukin asiakas. Kohteliaita eläkeläisiä.

– Niinä aikoina, kun kirjoitin äidilleni, en vielä osannut turvautua Jumalaan. Minua vasta heräteltiin, Saara kuvailee.

Monimutkainen hengellisyys

Ero ja äidin kuolema käynnistivät jotakin, jota Saara kuvailee niin, että kun maailma menee pirstaleiksi ja pohja romahtaa, todellisuus pitää rakentaa itse uudestaan.

– Kun kiinnostuin hengellisistä asioista, päädyin ensin uushenkisyyden puolelle. Tutustuin moniin hengellisiin suuntauksiin.

Brahma Kumaris -liikkeessä pyrittiin meditaation keinoin ”keskittymään korkeimpaan ja omaan sieluun, joka matkaa ruumiissa hyvän ja pahan taistelun keskellä”.

– En innostunut liikkeen hindulaisista taustoista, mutta poimin sieltä kuitenkin aineksia maailmankatsomukseeni. Samoihin aikoihin kävin Tuomasmessussa, joka oli tullut minulle eroni jälkeen tärkeäksi, Saara kertoo.

Tuomasmessussa Saara sai kokemuksen kristittyjen yhteydestä. Messun laulut koskettivat ja Saara koki, että hänen jättämänsä esirukoukset tulivat kuulluiksi.

– Kolmenkympin hujakoilla minulle oli muodostunut aika monimutkainen hengellisyys. Kristillinen maailmankatsomus vahvistui vasta myöhemmin, kun sairastuin.

MS-tauti alkoi oireilla vuonna 2011. Jaloissa ilmeni tuntohäiriöitä. Oireiden syyn löytyminen kesti kauan.

MS-tauti on krooninen keskushermoston tulehdussairaus. Sillä on pelottava maine, mutta Saara kertoo hoidon olevan nykyään niin kehittynyttä, että sairauden kanssa on mahdollista pysyä työkykyisenä. Tosin oireet aaltoilevat. Ennuste on epävarma. Tauti voi johtaa liikuntakyvyttömyyteen tai sokeuteen.

– Oli helpottavaa saada selkeä diagnoosi. Tuntui hassulta, kun jouduin lohduttamaan läheisiäni, jotka olivat asiasta järkyttyneitä.

– On minustakin surullista, etten voi enää esimerkiksi juosta. Onneksi voin silti liikkua. Voin kävellä jonkin verran, pyöräillä ja vaikka meloa. Moneen muuhun verrattuni sairauteni on varsin helppo kantaa.

Saaran jalan huono kunto johtuu taudin alussa tapahtuneesta oireiden pahenemisvaiheesta.

– Oireet olivat silloin dramaattisia. Jotkut ovat niiden takia joutuneet parissa vuodessa pyörätuoliin.

– Vuonna 2014 sain hyvän lääkityksen, ja tauti on sen jälkeen pysynyt hallinnassa. Aamulla joudun kuitenkin jumppaamaan tunnin ennen kuin voin lähteä liikkeelle. Tästä tuolista noustessani olen todennäköisesti vähän aikaa sellainen robotti, Saara hymyilee.

Terveellistä luopumista

Sairauden puhkeamisen aikoihin Saara haki apua akupunktiosta, vyöhyketarapiasta ja vaihtoehtoisista ruokavalioista.

– Mikään ei vienyt tautia pois. On ollut pakko luopua omavoimaisuudesta. Se on ollut terveellistä.

Saara päätti rukoilla Jumalalta, että jos hänen maailmankatsomuksessaan on jotain väärää, tämä korjaisi sitä sen mukaan, mikä on totuus.

– Sen jälkeen minulla alkoi vahvistua kristillisyys, Saara kertoo.

Kirkot alkoivat vetää Saaraa puoleensa. Opettajien syysmatkalla Pariisissa muut lähtivät shoppailemaan, mutta Saara kiersi katedraaleja.

Suomessa hän hakeutui vapaaehtoistöihin. Lauttasaaren seurakunnan adventtikuoron kanssa käytiin vanhainkodeissa laulamassa. Meilahdessa järjestetyissä Ilon ja valon messuissa Saara veti musiikkitiimiä ja soitti pianoa. Tuomasmessussa hän tutustui pappiin, joka kutsui mukaan raamattupiiriin. Tuomaskuoroon Saara liittyi myös.

– Se on minulle edelleen tärkeä.

Kohti rikkaampaa elämää

Jo opettajana aloittaessa Saaralla oli tunne, että hän haluaisi vielä tehdä muutakin. Vuosien kuluttua hän kysyi iltarukouksessa Jumalalta, mitä se voisi olla.

Seurasi erikoinen uni.

– Kuljin metsän läpi pieneen kivikirkkoon, jossa oli vanha nainen, jonka harteille laitoin käden. Se auttoi häntä, ja hän antoi minulle lahjaksi helminauhan. En silloin vielä keksinyt tätä diakoniajuttua, mutta näin jälkikäteen uni tuntuu aika osuvalta.

Kristillisten yhteyksien vahvistuttua Saara alkoi nähdä uushenkisyyteen liittyneet asiat uudessa valossa.

– En muista tarkkaan, milloin tein ratkaisun, että sitoudun kristinuskoon. Joka tapauksessa huomasin, että se mitä olen itse yrittänyt tehdä, on ollut väärää. Vein paperinkeräykseen ne kirjat, joita olin lukenut, Saara kertoo.

– Jumala on hyvä kasvattaja. Hän antaa meidän kokeilla ja tehdä virheitä.

– Kun sairastuin koin syyllisyyttä. Ajattelin, mitä olen tehnyt väärin, että sairastuin. Mietin synti- ja rangaistuskysymyksiä. Mutta Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen sanat sokean miehen tapauksessa lohduttivat. Syynä sokeuteen ei ollut hänen eikä hänen vanhempiensa synti.

Saara kokee elämänsä tulleen oikeastaan rikkaammaksi sairauden myötä.

Hän ei vaikuta ”sairaalta”, jota pitäisi sääliä.

– Kun tulee itse rajoittuneemmaksi, Jumalan toimintamahdollisuudet lisääntyvät.

– Silti pelkään, miten jaksan henkisesti, jos menenkin fyysisesti tosi huonoon kuntoon.

”Jukkeli oli rukousvastaus”

Jaksamistaan Saaran ei tarvitse enää miettiä yksin. Hän meni viime syyskuussa naimisiin Meilahden seurakunnan pastorin Jukka Valkaman kanssa. Häät pidettiin pienenä. Papin lisäksi paikalla olivat Saaran ja Jukan aikuiset pojat aiemmista avioliitoista.

– Meloimme poikien ja papin kanssa sateessa Mustasaaren kappelille, jossa meidät vihittiin. Jukkeli oli minulle rukousvastaus.

– Jukkeli tykkää aina kertoa, että hän lähti melomaan tyttöystävänsä kanssa ja tuli vaimon kanssa takaisin. Kerran hän kertoi tämän ulkomaalaistaustaiselle taksikuskille, joka kysyi, että saiko vaimosi tietää, Saara nauraa.

– On erikoista, että syksyllä tasan 20 vuotta aiemmin menin naimisiin ja valmistuin. Nyt sama tapahtui uudelleen.

Saara tarkoittaa valmistumista Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Hän on tämän jutun ilmestyessä jo aloittanut osa-aikaisessa työssä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan Annankulma-olohuoneen toiminnanohjaajana.

– Diakonin kutsumukseni on vahva. Koen, että saan tehdä Jumalan kanssa töitä. Saan auttaa ja kulkea ihmisen rinnalla. Kristillisyydessä on tärkeää yhteisöllisyys, tien kulkeminen yhdessä, toisella tavalla kuin uushenkisyydessä, Saara pohtii.

Haaveena hänellä on pysyä pitkään tarpeeksi hyvässä kunnossa.

– Että voin edelleen toimia itsenäisesti ja nauttia läheisteni seurasta. Seurata poikani elämää aikuisena. Toivon näkeväni miten Jumala muuttaa ihmisiä ja maailmaa, ja että saan olla siinä työssä mukana. Elämä on opettanut luopumaan monesta asiasta, mutta Jeesuksesta ei tarvitse luopua.

– Ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki asiat eivät olisi niin kuin hän itse haluaa. Kaikki ihmiset sairastuvat jossain vaiheessa. Paavalillakin oli piikkinsä. Ehkä meillekin joskus selviää, mikä merkitys omilla pistimillämme on. Uskomme, että Jumala on kuitenkin hyvä. Katkeroituminen vie voimia, enkä ole missään vastoinkäymisissä halunnut siihen jäädä.

Ehkä kovat kokemukset helpottavat ihmisten kohtaamista diakoniatyössä.

– Luulen, että monet särmät ovat minusta hioutuneet. Paljon on kuitenkin vielä hiottavaa.

Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 3/2021