Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Monikasvoinen kirkko – mikä saa yrittäjän liittymään ja papin lähtemään?

 

Kirkon ovi käy tiuhaan. Kirkosta erotaan, mutta siihen myös liitytään. Kuva: Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki

2000-luvulla Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut yli 900 000 ihmistä. Tällä hetkellä eroamistahti on noin 1000 ihmistä viikossa. Suurin syy eroamiselle on tyly: kristinuskon sanomaan ei uskota.

Kirkosta eroamisesta ja suomalaisten kasvavasta uskonnottomuudesta uutisoidaan yhä enemmän. Jäsenkato ei koske pelkästään pääkaupunkiseutua, vaan koko Suomea, sillä viimeisten vuosien aikana kirkon jäsenmäärä on laskenut 3-5% kaikissa hiippakunnissa.

Yleisimpiä syitä kirkosta eroamiseen ovat tutkimusten mukaan kirkon jäsenyyden tai kirkon sanoman kokeminen merkityksettömäksi (68% eronneista), haluttomuus maksaa kirkollisveroa (61% eronneista), sekä se, että ihminen ei usko kristinuskon Jumalaan (54% eronneista). Myös pettymykset ja mielipide-erot ovat nousseet esiin erosyinä.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Toisaalta kirkkoon myös liitytään. Kirkon tutkimuskeskus arvioi joulukuussa 2021, että kirkkoon liittyneiden määrä nousee kyseisen vuoden loppuun mennessä todennäköisesti yli 20 000:n, kun se ennen korona-aikaa on ollut keskimäärin 16 000–17 000.

  Hannu Vuorinen omaa herätysliiketaustan, ja on toiminut evankelis-luterilaisen kirkon pappina vuodesta 1985. Hän näkee kirkosta eroamiselle monia syitä.

– Kirkon on yksinkertaisesti mahdotonta olla kaikille alueen ihmisille merkittävä yhteisö uskonpuhdistuksen aikaisilla rakenteilla, jotka olivat toimivia silloin, kun oli kirkossakäyntipakko ja alle 2 % väestöstä osasi lukea, Vuorinen lataa.

Hänen mukaansa erityisesti suuremmissa kaupungeissa ihmisiltä puuttuu yhä enenevissä määrin yhteys kirkkoon, ja ongelman ratkaisun tekee mahdottomaksi nykyinen, niin sanottu isojen yksikköjen strategia.

– Vaikka kirkko näyttäytyy monille hyvää tekevänä organisaationa, samalla vain 25% sanoo uskovansa niin kuin kirkko opettaa. Jos seurakunnan toiminnassa on mukana vaikkapa 5 % asukkaista, niin silti väistämättä yli puolet jäsenistöstä vieraantuu koko ajan, Vuorinen summaa.

Vuorinen näkeekin evankelis-luterilaisen kirkon olevan historiansa suurimmassa hengellisessä kriisissä.

– Kirkon materiaalinen hyvinvointi perustuu sen laajaan jäsenistöön, ja heistä enemmän kuin kaksi kolmesta sanoo ajattelevansa toisin kuin mitä kirkko virallisesti opettaa. Samaan aikaan kirkko sanoo, että jos olet kastettu, se riittää. Kirkko on ajautunut tilanteeseen, jossa se pyrkiessään olemaan koko kansan kirkko, ei enää välttämättä uskalla sanoa kaikkea mitä pitäisi. Siitä on tullut jäsentensä mielipiteiden panttivanki, Vuorinen toteaa.

Evankelisluterilaista kirkkoa onkin kritisoitu erityisesti siitä, että se pyrkii olemaan jokaiselle jotakin. Muun muassa Santeri Marjokorpi kirjoitti taannoin blogissaan, että kirkon opin muuttaminen tai ajanmukaistaminen ei tule ratkaisemaan kirkon jäsenkatoa, sillä oppejaan muuttamalla kirkko vain rapauttaa omaa uskottavuuttaan.

Tuntuu, että kirkko on ajoittain tärkeämpi kuin Jumalan valtakunta.

Samaa, tosin hieman eri sanankääntein, sanoo Jyrki Lehtola Ilta-sanomien kolumnissaan “Jumalan avoin kirje kirkolle”. Siinä Lehtola kritisoi kirkkoa siitä, kuinka sitä uskon ja armon sijaan kiinnostaa lähinnä seksi, juominen ja syöminen, raha sekä keskinäinen riitely. Lehtolan sanoja lukiessa voisi nauraa, elleivät ne samalla osuisi niin ikävän lähelle monien kokemusta. ”…Lopunaikojen tv-pappi, Paavalinkirkon kirkkoherra Kari Kanala selitti seksiterapeuttia saarnastuolissa sillä, että ”tämä tällainen mataloittaa kirkon kynnystä. Meillä on pidetty täällä muun muassa futis-, lätkä- ja muita kulttuuritapahtumia”. Ei se mitään kynnystä mataloittanut, vaan kirkkoa, minua ja uskoa. …”, kirjoittaa Lehtola.

Toisaalta kirkkoa kampittaa myös sen liika opillisuus ja dogmaattisuus, sekä liika itseensä keskittyminen. Hannu Vuorinen kuvailee kirkon elävän aikaa, jossa sekä liberaaleja että konservatiiveja yhdistää messun, sakramenttien ja viran korostus.

– Tuntuu, että kirkko on ajoittain tärkeämpi kuin Jumalan valtakunta. Samalla molemmilta useimmiten jää sivuun tärkeä näkökulma – Kristus meissä. Ei ihme, että Kristuksen seuraaminen on jäänyt meillä sivurooliin, jos rajataan Kristuksen läsnäolo pelkästään messuun, Vuorinen toteaa.

Vuorisen mukaan meidän tulisikin kääntää katseemme pois kirkosta ja sen ongelmista, ja keskittyä ruohonjuuritason hengelliseen elämään.

– Kristillinen kirkko oli alun perin kotien liike, jossa yhä uudet kristityt lähtivät Kristuksen seuraajiksi. Seurakunta – ekklesia, syntyi sinne, missä ihmisillä oli ilmestys Kristuksen herruudesta. On turhaa keskittyä kirkkoon, sen messuihin ja toimituksiin, jos me emme pysty kommunikoimaan etsijöille, mitä on Kristuksen seuraaminen arjessa tai mitä on hengellinen elämä kodeissa, Vuorinen summaa.

Kirkkoon kuuluminen antaa selittämätöntä rauhaa

Yksi näistä Vuorisen kuvaamista etsijöistä on ollut ravintola-alan yrittäjä Anniina Raita, joka liittyi evankelis-luterilaiseen kirkkoon reilu vuosi sitten. Raitaa voi hyvällä syyllä kutsua etsijäksi, sillä hän ei saanut lapsuudessaan eikä nuoruudessaan minkäänlaista hengellistä kasvatusta. Lapsuudenkodissa ei puhuttu sanallakaan mistään hengellisestä, eikä rutiineihin kuulunut myöskään iltarukouksia. Päätös käydä rippikoulu aikuisiässä ja liittyä kirkkoon olikin lopulta monen eri tekijän summa.

– Minuun on tehnyt ison vaikutuksen se, kuinka paljon kirkko tekee hyvää elämän eri osa-alueilla, Anniina Raita kertoo.

– Olen aikuisena saanut henkilökohtaisen elämäni ja työni kautta tilaisuuden tutustua kirkon toimintaan. Minuun on tehnyt ison vaikutuksen se, kuinka paljon kirkko tekee hyvää elämän eri osa-alueilla. Voisi kai sanoa, että näen kirkon avoimena, pyyteettömänä hyväntekijänä, jonka kautta ja jonka kanssa haluan myös itse olla tekemässä hyvää, Raita toteaa.

Raidan päätökseen liittyä kirkkoon vaikuttivat myös vaikea menetys, ja sen mukanaan tuomat asiat.

– Liityin kirkkoon aika pian vanhimman poikani kuoleman jälkeen. Jotenkin tunnen hänen olevan lähempäni itseäni näin. Kävin lapseni kuoleman jälkeen keskustelemassa useaan otteeseen “surupapin” kanssa, ja jokaisen keskustelun jälkeen tiesin entistä varmemmin, että tähän haluan kuulua.  Jotenkin kirkkoon kuuluminen jo itsessään antaa jotain selittämätöntä rauhaa, Raita kuvailee.

Rippikouluun Raita päätyi noin puoli vuotta sen jälkeen, kun tapaamiset papin kanssa päättyivät.

– Kävin rippikoulua varmasti kauemmin, kuin kukaan muu ikinä. Tapaamiset olivat antoisia, ja olisin voinut jatkaa niitä vaikka lopun elämääni, Raita naurahtaa.

Rippikoulu aikaan liittyy myös yksi Raidan mieleenpainuvimmista hengellisistä kokemuksista.

– Konfirmaatiossa oma, vuotta aiemmin ripille päässyt poikani siunasi minut.

Minulle on tärkeää se, että ei tarvitse kuulua kirkkoon tai tunnustaa uskoa saadakseen apua.

Kirkon työssä Raita pitää hienona erityisesti sitä, että kirkko auttaa ja ottaa vastaan kaikki.

– Minulle on tärkeää se, että ei tarvitse kuulua kirkkoon tai tunnustaa uskoa saadakseen apua, Raita toteaa. Tästä syystä hän myös suhtautuu osittain kriittisesti kirkosta eroamisen vimmaan.

– Minulle juuri valtavat kirkostaeroamispiikit olivat yksi syy liittyä kirkkoon. Ihmisten eroamisperuste on usein se, että ei haluta maksaa kun ei kerta uskotakaan. Kuitenkin usein on niin, että silloin kun ihminen tarvitsee eniten apua, niin juuri kirkko on sitä antamassa, ja silloin apu otetaan ilomielin vastaan. Tätä pohjaa vasten tarkasteltuna tuntuu vastenmieliseltä, että kirkkoon liitytään hetkeksi kun halutaan kirkkohäät. Eli kirkosta halutaan vain hyötyä, Raita summaa.

Kirkon jäsenenä Raita toivoisi voivansa auttaa enemmän ihmisiä lähellä ja kaukana.

– Auttamisen ei aina tarvitse olla massiivista, kankeaa, organisoitua toimintaa. Tässä suhteessa kirkko voisi olla byrokratia vapaampi, jouhevampi ja ketterämpi toiminnassaan. Uudet hyvät ideat ja toimintamallit jumittuvat välillä tarpeettoman pitkäksi aikaa päätöksenteon kankeisiin rattaisiin, Raita toteaa.

Toimiminen papin virassa on hidastanut kasvuani ihmisenä ja kristittynä

Raidan mainitsemasta byrokratian kankeudesta lähti tietyllä tapaa liikkeelle myös tapahtumaketju, joka sai Hannu Vuorisen lopettamaan äskettäin papin työnsä, sekä rakentamaan uudenlaista kristillistä verkostoa.

– Aloin tajuta omalla kohdallani, että toimiminen papin virassa on merkittävästi hidastanut kasvuani ihmisenä ja kristittynä, koska usein olin keskittynyt enemmän papin työhön kuin itse Kristuksen seuraamiseen. Voisi sanoa, että aloin nähdä, että aito valtakuntaliike ei voi levitä siellä, missä on hierarkkinen rakenne tai korostunut dogmaattisuus, Vuorinen sanoo.

Hannu Vuorinen

Vaikka Raita ja Vuorinen näkevät kirkon merkityksen elämässään tällä hetkellä osittain erilaisina, on ajatusmaailmassa myös jotain samaa. Molemmat etsivät sellaista Jumalan ja kirkon läsnäoloa, missä tärkeää on elämän ja ajatusten jakaminen muiden kanssa.

Aito valtakuntaliike ei voi levitä siellä, missä on hierarkkinen rakenne tai korostunut dogmaattisuus.

– On tärkeä opetella ymmärtämään, mitä on Jumalan valtakunta, tässä ja nyt. Tässä mielessä kirkko on osa elämää. Siksi ajattelen, että yksinkertainen avain hengelliseen uudistukseen kirkossa on siinä, että suostumme opettelemaan elämää Kristuksen seuraajina, kohtaamaan Kristuksen toisissa seuraajissa, sekä ymmärtämään, että me Kristuksen seuraajat olemme kirkko, Vuorinen summaa.

Tästä ajatuksesta on lähtenyt liikkeelle myös Vuorisen näky lähteä kehittämään hengellisen elämän verkostoa – niin sanottua Pilvikirkkoa.

– Ideana on välittää valtakunnan elämäntapaa siitä kiinnostuneille. Ajatus on muunnelma hiljaisuuden ystävistä. Maaliskuussa starttaava Pilvikirkko ei luo omaa seurakunnan omaista toimintaa, vaan verkottaa ja tuo yhteen niitä, jotka haluavat kasvaa Kristuksen seuraamisen elämäntavassa. Tavoitteena on synnyttää kotien ruokapöydän kulttuuria ja auttaa ihmisiä kasvamaan kutsumuksessaan, Vuorinen tiivistää.

Saman asian, tosin hengellisestä termistöstä yksinkertaistettuna, kuulee myös Raidan suusta:

– Moniin ihmisten isoihin ongelmiin ja ahdistuksen aiheuttajiin voi vaikuttaa arkisellakin tavalla, ja tässä myös kirkolla ja sen ihmisillä on paljon tapoja auttaa omien mahdollisuuksien mukaan, Raita toteaa.

Sekä Vuorisen että Raidan kokemukset alleviivaavat sitä tosiasiaa, että vaikka evankelis-luterilainen kirkko on murroksessa, ja ihmisten usko Jumalaan on jatkuvasti vähentynyt,  on ihmisillä edelleen kaipuu ja halu hengellisten asioiden äärelle. Siksi kirkon tulisi panostaa entistä enemmän evankeliointiin, uskon opettamiseen ja hengelliseen julistukseen.

– Jos seurakunnassa on elävä yhteisöllisyys, tai työntekijöillä avointa kosketuspintaa, uudet etsijät kyllä löytävät mukaan, Vuorinen uskoo.