Millainen on suomalaisen miehen tunnekieli?

– Luottamus Jumalaan ei vienyt kipua pois, eikä kipu toisaalta luottamusta Jumalaan, ne kulkivat rintarinnan. Kuva: Anna Karoliina

Saattaa olla kärjistettyä sanoa, ettei suomalainen mies puhu tunteistaan eikä varsinkaan itke niiden takia. Kari O. Niemi korostaa avoimuuden ja tunteista puhumisen tärkeyttä.

Kari O. Niemi kuvaa tuoreessa kirjassaan Isä kaipaa lastaan (Päivä 2018) niitä tunteita, joita isä kokee ollessaan erossa lapsestaan. Kirja on kirjoitettu fiktiiviseen muotoon, mutta yhtymäkohdat löytyvät tosielämästä. Osa kirjassa kuvatuista tunteista, kaipauksesta ja ajatuksista ovat kirjailijan omasta elämästä, osa jonkun muun elämästä. 

Keskustelun avaus

Kirjan hahmojen kautta Niemi raottaa erilaisia syitä, jotka ovat vieneet isät ja lapset erilleen toisistaan. Yhdellä isistä on pitkä vankilatuomio, yksi on maahanmuuttaja, joka joutuu olemaan erossa perheestään turvallisuutensa vuoksi ja yhdellä on taustalla avioero.

PS Norvanto Hedelmästään puu tunnetaan

– Taustat eivät ole tässä kuitenkaan oleellisia. Enkä ole halunnut syyllistää ketään, vaan avata keskustelua isien kokemista tunteista ja kaipauksesta niissä tilanteissa. Joskus tunteet ovat hyvin epämiellyttäviä, Niemi valottaa.

– Haluaisin kirjan avulla herättää keskustelua miehen tunteista ja tuoda esiin sen, miten tärkeää tunteista puhuminen on — myös niistä epämiellyttävistä tunteista.

Niemi on kokenut elämässään vertaistuen ja puhumisen äärimmäisen tärkeäksi. Sen kautta hän on pystynyt sanoittamaan tunteitaan ja käsittelemään omia ajatuksiaan paremmin. Kuuntelijoista ei ole hänen mukaansa ollut pulaa, jos vain itse on uskaltanut avata pelin ja antautua sillä tavoin haavoittuvaiseksi.

Keskustelujen lisäksi myös usko on ollut iso apu.
– Koko ajan minulla oli luottamus Jumalaan ja uskoin, että kaikki järjestyy, mutta silti koin kipua. Luottamus Jumalaan ei vienyt kipua pois, eikä kipu toisaalta luottamusta Jumalaan, ne kulkivat rintarinnan.

Tunne ja tahtotila

Niemen lapset ovat nyt 13- ja 19-vuotiaita.
– Itselläni on siinä mielessä ollut hyvä tilanne, että olen saanut tavata poikiani säännöllisesti. 

Vuoroviikkojärjestelyllä isäkin on saanut kokea vanhemmuutta ja läsnäoloa, mutta kaipauksen tunne on silti ollut vahva.

– Vaihtopäivä oli vaikein. Tyhjään kotiin palatessani itkin sitä tunnetilaa ja tyhjyyttä, joka jäi, kun lapset eivät enää olleet lähellä. Kaipausta ja ikäviä tunteita ei ole aiheuttanut pelkästään itse fyysinen välimatka, vaan myös se, että ei ole voinut olla läsnä lapselleen sillä tavoin kuin se eri tilanteissa olisi ollut tarpeen tai kuinka ainakin itse olisi halunnut olla läsnä. 

Hän muistelee erityisesti niitä hetkiä, jolloin puhelimessa lapsen ääni ja tapa kommunikoida vaikutti välittömästi isän omiin tunteisiin. 

– Kun ei voi olla fyysisesti läsnä, saattaa olla vaikea päästä tilanteisiin ja niiden taustoihin kiinni. Pohjimmiltaan ikävä on olemassa oleva asia, vaikka sitä kuinka käsittelisi ja yrittäisi unohtaa, se on kuitenkin osa sinua. 

Ikävä muuttaa muotoaan

Ikävä on Niemen mukaan läsnä oleva asia, jonka kanssa pitää selvitä. Se on varmaankin myös ihmisestä kiinni, toiset ikävöivät enemmän, toiset vähemmän. Aika kuitenkin helpottaa tilannetta.

– Ikävä oli musertavampaa silloin kun lapset olivat pienempiä. Läheisyyden tarve oli silloin erilaista. Nyt kun vanhempi lapsista elää jo omillaan ja se on luonnollinen tilanne, ikävä ei ole niin paha, se on erilaista.

Kirjassa kuvataan myös ajatuksia siitä, miltä tuntuu, kun joku toinen ottaa paikkasi lapsesi elämässä. Kirjoittajan oma kokemus on samansuuntainen.

– Alkuun se oli vaikeaa. Mutta jos lapsella on hyvä mieli, minullakin on hyvä mieli. Se helpotti hyväksymään uuden tilanteen.

Puhumattomuus periytyy

Niemi uskoo, että osa suomalaisen miehen stereotyyppisestä vaitonaisuudesta pohjautuu historiaamme.

– En tiedä, olenko aivan väärässä tämän ajatuksen kanssa, mutta olen tunnistavinani kulttuuriperinnössämme jäljen, joka juontaa toisen maailmansodan aikoihin. Osa isistä jäi rintamalle ja kotiin palanneilla oli niin paljon traumoja, etteivät he olleet perheessä henkisesti läsnä, saati puhuneet tunteistaan. Tunteet oli opittu sysäämään syrjään, eikä heikkoutta saanut näyttää. 

Sellainen malli myös periytyy.
– Toivoisin, että tähän tulisi muutos. Ehkä muutos on jo alkanutkin.