Marjaana Kotilaisen taistelu tuulimyllyjä vastaan

 

Kuva: Sari Savela.

Kun Marjaana Kotilainen meni ensimmäiseen maksansiirtoonsa, kirurgi ei luvannut heräämistä. Lähivuosina maksa on vaihdettava jälleen. Ensin pitää kuitenkin kaataa 60 tuulimyllyä.

Marjaana Kotilainen käyttää paljon vertauskuvallista kieltä.

Hän alkaa puhua tuulimyllypuistosta, jonka naapurikuntalaiset haluavat rakentaa Viitasaarella asuvien Kotilaisten tilusten tuntumaan.

Sansa 1kk vuosisop1

Se ei ole vertauskuvallista kieltä.

Puisto veisi 540 hehtaaria maata. Tuulimyllyt ovat 300 metriä korkeita.

Se on karmea ajatus. Se olisi luonnolle katastrofaalista. Ja maisemalle.

– Kuntapäättäjänä voin onneksi vaikuttaa siihen, että muutosta ei tulisi, Marjaana kertoo.

”Taistelu tuulimyllyjä vastaan” on tunnettu fraasi myös Viitasaaren ulkopuolella. Sillä kuvataan tilannetta, jossa käynnissä olevan kamppailun tulos on etukäteen tiedossa. Taistelu on hävitty. Miksi siis taistella? Sitä kyselen Marjaanalta.

Marjaanan elämässä oli vaaran tuntua jo lapsuudessa. Perhe asui Laukaassa.

– Kasvoin jääkiekkokaukalossa ja opetin veljiäni luistelemaan, Marjaana kertoo.

Kaukalossa kasvaa kovia tyttöjä.

Eikä sekään kuulosta pehmeältä, että Marjaanan vanhemmat työskentelivät Vihtavuoren ruutitehtaassa.

– Äitini kantoi työkseen ruutia, ja isä oli tehtaalla vartijana. Vanhemmat järjestivät niin, etteivät koskaan olleet samaan aikaan töissä.

Jos koko tehdas nimittäin räjähtäisi taivaan tuuliin.

– Kun Lapuan patruunatehdas aikanaan räjähti, vanhempani tulivat kalpeina kotiin.

– Pieniä losahduksia Vihtavuoressakin tapahtui, mutta ei mitään massiivista.

Kuvia kahdesta kodista

Tehdas ei räjähtänyt, mutta Marjaanan maailma mureni myöhemmin, kun hänen isänsä kuoli. Marjaana oli parikymppinen.

– Silloin menin rikki ja katsottiin, kuka on Jumalani.

– Ei hävinnyt turva ja tuki, Marjaana sanoo.

Ennen isän kuolemaa hän kirjoitti Laukaan parhaat ylioppilaspaperit, viisi laudaturia.

– Olin ahkera ja intohimoinen.

Lapsuuden kesät vietettiin mummolassa Viitasaarella. Paikka on lähellä Marjaanan nykyistä asuintaloa. Mummolan tonttia vierusti kiviaita, ja samanlainen vierustaa Suomen Raamattuopistoa Kauniaisissa. Kun Marjaana saapui jo Laukaan seurakunnan nuorisotyössä kutsumuksen saaneena Raamattuopistolle opiskelemaan, hän näki tuon kiviaidan. Se oli Marjaanalle merkki ja sinetti.

Marjaana on syntynyt Raamattuopiston perustajan Urho Muroman kuolinpäivänä, 25.6.1966.

– Ymmärsin, että kotini on opistolla.

Marjaana opiskeli nuorisotyönohjaajaksi, ja valmistumisen jälkeen rehtori Liisi Jokiranta pyysi häntä Raamatun Peruskurssin eli PK:n opettajaksi. Marjaana opetti PK:ta 1988-1998.

Sen jälkeen hän lähti naimisiin.

– Martti Kotilainen mummolani naapurista lähetti kirjeen ja pyysi tarkempaa tutustumista. Olin aina ihaillut häntä. Hän on minua vanhempi. Kun minä opettelin kävelemään, hän opetteli marssimaan.

– En voinut vastustaa sellaisia sinisiä silmiä ja kainoa katsetta, Marjaana kertoo hymyillen.

Ennen naimisiinmenoa hänen piti itse asiassa mennä lähetystyöhön Aasiaan.

– Terveystarkastuksessa selvisi, että maksani oli kipeä. Löytyi autoimmuunihepattiitti. Se on synnynnäinen sairaus, joka voi johtaa maksakirroosiin. En voinut lähteä.

– Sain tietää myös lapsettomuudesta. Sain tietää, etten saa kulkea terveen papereilla, enkä saa tehdä sitä, mitä sydämeni kutsuu. Täytyi opetella suostumaan.

Lääkäri ei tiennyt kertoa, milloin maksakirroosi tulisi.

– Diagnoosista tuli varjo elämäni ylle. Sairaus tulisi jonain päivänä nitistämään minut.

– Vedin solusalpaajia ja kortisonia ja entisestään somistuin eli pyöristyin, Marjaana kertoo.

Sairauden nujertava työ

Marjaana säilyi työkykyisenä ja painoi hommia Sansassa eli Medialähetys Sanansaattajissa ”Hanna-työn pioneerina”. Hanna-työssä autetaan naisia ympäri maailman. Vastustetaan muun muassa naisten ympärileikkausta.

– Sain matkustella yhdeksän vuotta.

Vuonna 2011 Marjaana sai verensyöksyn. Se on maksakirroosin loppuvaiheen oire, johon esimerkiksi alkoholistit usein kuolevat.

– Noin vuoden päästä sain elinsiirron. Piti odottaa ensin, kelpaanko siirtoon vai olenko liian kaput. Sain veritankkausta ja vietin aikaa sairaaloissa.

Maksansiirron aika koitti vuonna 2012. Kirurgi ei luvannut, että Marjaana jäisi henkiin, mutta jos jäisi, loppu olisi rutiinia.

– Hyvästelin elämäni ja ihmiset. Ei se ollut kova paikka. Oli ihanaa olla maaliviivalla. Olin ihan finaalissa ja odotin vain innolla, kuinka käy. Miksi olisin pelännyt?

– En minä kuolemaa pelkää edelleenkään. Mutta sitä kyllä, että rakastamani ihmiset jäävät tänne. Sisarusteni lapsista ajattelin, että Jeesus, olisin halunnut nähdä, kun he kasvavat, Marjaana kertaa.

Hän sanoo, että ”oli kamalaa jäädä henkiin”.

– Olin jo iloisesti luopunut elämästä. Olin toimittanut taloni, jos sen nyt ihminen voi edes tehdä. Jumala oli antanut minulle varmuuden siitä, että hän vie minut läpi.

Luopumisjärjestelyt muuttuivat turhiksi. Olikin jatkettava maallista elämää.

– Herättyäni teho-osastolla pistin välittömästi ranttaliksi. Pyysin siirtämään verhoja, kun en nähnyt kelloa. Vaadin puhelimen. Aloin organisoida puolisoni bussimatkaa sairaalaan. Otin elämää takaisin haltuun.

– Aika äkkiä jouduin uudelleen leikkaukseen kureutuneen napatyrän takia. Sekin on hengenvaarallinen tila. Silloin alkoi tuntua, että jaksankohan oikeasti. Että tämä onkin aika raskas rasti.

Marjaana oli pitkään voimakkaasti lääkittynä.

– Minulla oli sellainen mukava kokemus, että olin kellotaulun sisällä.

Opiaatit.

– Lääkehän suojaa, että ei oikeasti ihan äkkiä tajua, mitä on tapahtunut. Mutta kun tunteet tulevat, ne ovat raskaat.

”Mietin arkunkantajia”

Marjaana kehuu, että hänen miehensä Martti on vuosien varrella mahdollistanut ”rauhassa sairastamisen”. Pariskunta asuu maatilalla, jota Marjaana ei osaa emännöidä, koska hän on runosielu ja ajattelija.

– Saattaa kulua monta päivää, etten poistu talosta.

– On ollut tärkeää, että minulla on puoliso ja koti, hoivaa ja hellyyttä. Sydämessäni on kuitenkin ollut huoli miehestäni.

– Veljeni ja sisareni ovat itkemällä ja halauksin osanneet näyttää, että ”Jaana on rakas”. Heidän lapsensa ovat rukoilleet puolestani.

– Mietin edelleen arkunkantajia. Saman pituisia pareja arkun eri puolille. Pari kaksimetristä entistä huippujalkapalloilijaa kuuluu heihin, Marjaana kertoo ilmeisen tosissaan.

Kuoleman odotus on nimittäin tullut jälleen ajankohtaiseksi. Maksakirroosi on iskenyt myös vaihdettuun maksaan. Marjaana tarvitsee lähivuosina taas uuden. Riskit ovat vähintään yhtä suuret kuin aiemminkin.

– Erinomaisesta hoidosta huolimatta sairaus tulee viemään minut.

Väsymys väsyttää

Maksasairaus väsyttää. Varsinkin aamupäivät kuluvat usein vaakatasossa.

– Sitä on ollut vaikea kestää. Psyykeni opettelee aloillaan oloa.

– Jos minulla ei olisi puolisoa, joka todennäköisesti rakastaa minua, olisin varmaan yksinäinen.

Sanat tuovat iloa Marjaanan elämään. Ne pursuilevat päässä.

– Edelleenkään en ole kirjoittanut kirjaa. Runot tippuvat hihoistani, mutta annan niiden mennä. En piittaa panna niitä kansiin. Jotakin pitää vielä tapahtua, että alan sanoja arvostaa niin, että ne jäävät tänne minun jälkeeni. Kunnianhimoa ei ole mutta intohimoja on. Siksi tuulimyllyjen vastustamiset ja laulujen kirjoittamiset.

– Teen musiikkia yhdessä Mimmu Lassilan kanssa. Mimmun uudella levylläkin on yksi tekstini, Marjaana kertoo.

Hän kuvailee itseään monimutkaiseksi persoonaksi, jota ei haittaa, että hänellä on ”jonkun random-tyypin ruumiinosa”.

– Sairaus ei minua henkisesti nujerra, mutta se voisi nujertaa, jos joku olisi minulle tosi ilkeä.

Marjaana ei vaikuta kuolemansairaalta vaan elämäniloiselta ja hauskalta. Miten ilo on säilynyt vakavissa maisemissa?

Marjaana alkaa puhua narkomaaneista.

– Minulla on edelleen paljon ystäviä, jotka käyttävät huumeita. Tässä lähellä oli aikoinaan Pellas-niminen kuntoutuspaikka. Minä menin opiskeluaikanani sinne vapaaehtoistöihin ja tutustuin huumeidenkäyttäjiin. Minulle tuli PK:llekin heitä myöhemmin, ja kyllä minä heitä syleilin koko rakkauteni voimalla.

– Huumekaverini pyrkivät kaikin tavoin pääsemään elämästä pois ja tuhoamaan sen. Itse olen absolutisti. Silti minä sairastuin maksakirroosiin ja he eivät. Yksi kaverini kysyikin ”miten se sun Jumala voi antaa sulle mun sairauden?”

– Vastasin – samalla kun ostin hänelle tupakoita – että Jumala on varmaan nähnyt, ettei minulle käy tässä huonosti. Minulla on ollut helppo rasti, kun olen ollut Jeesuksen verellä sovitettu koko ajan. Että onko se nyt paha, jos lähden kotiin 45-vuotiaana. Olisihan se nyt karmeeta olla eläkeläinen. No, nyt olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä.

Kävellen leikkauspöydälle

Jumala ei kiduta. Sitä Marjaana alleviivaa.

– Minua on kovastikin kannettu. Rimpuilen kyllä.

– Sairaalassa puolalainen sairaanhoitaja pyysi minulta ripin, kun minulla oli Raamattu siellä pöydällä. Minä ajattelin, että Jumala taitaa tosiaan tarvita minua vielä.

Nyt Marjaana työskentelee Lähetysyhdistys Kylväjässä 40 prosentin osuudella. Enempään ei lääkäri anna lupaa. Marjaana yrittää huolehtia terveydestään niin, että voisi kävellä omin jaloin elinsiirtoon.

– Kävelin edelliseenkin. Syvempi kutsumus on se, että jos malttaisin sanoa vielä jotakin voimaksi niille, jotka jäävät tänne.

– Jotakin hengellistä testamenttia haluaisin jättää.

– Jumala ei kutsumistaan kadu, ja olen käytettävissä, jos ihminen kohdalleni sattuu, Marjaana sanoo.

Hän jatkaa, että elämä on Jumalan lahja eikä kirurgien tuote.

– Ajattelen, että tämä elämä on vain kapinen esinäytös, ja paremmat päivät ovat edessä. Olen saanut lähentyä Ystävääni, joka on Vapahtajani. Sairastaessa on tullut tutummaksi hän.

– Kyllä minä lähtökuopissa olen, mutta tuulimyllypuisto pitää saada estettyä. Ja pikkaisen jos saisi vielä rakastaa.

Haastattelu on julkaistu Elämä-lehdessä 2/2020