Kun Raamattu oli vaarallinen neuvostovastainen kirja – Miten YYA-Suomessa suhtauduttiin kristittyjen vainoihin itänaapurissa?

 

Neuvostoliitossa kirkko oli ahtaalla ja Raamattu kieleltty kirja. Sen salakuljettaminen oli vaarallista puuhaa. Kuvassa punainen tori Moskovassa, taustalla Pyhän Vasilin katedraali. Kuvituskuva: Pixabay

Pastori Juhani Koivisto tarkastelee artikkelissaan Neuvostoliitoon tehdystä lähetystyöstä ja Raamattujen salakuljetuksesta YYA-Suomessa käytyä keskustelua.

Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopan maat sulkeutuivat ja joutuivat Neuvostoliiton etupiiriin. Kirkkojen asema vaikeutui ja toimintaa rajoitettiin monin tavoin. Suomalaiset kokivat tämän, kun Inkerin kirkko joutui maan alle. 1960-luvulle tultaessa kiinnostus Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon oli suurta. Tuona aikana käytiin kamppailua kahden yhteiskuntajärjestelmän välillä. Kamppailu ulottui yhtä hyvin avaruustekniikkaan kuin vaikkapa yleisurheiluun. Suomi oli maailmassa pieni tekijä, mutta sen erityinen asema kartalla toi kiinnostusta ja uusia mahdollisuuksia.

Syksyllä 1961 Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin, jossa se ehdotti YYA-sopimukseen vedoten neuvotteluja konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Neuvostoliitossa seurattiin suomalaista lehdistöä aina yleisönosastoja myöten ja presidentti Urho Kekkonen pyrki suitsimaan kritiikkiä, jota hän kerran puheessaan kutsui neulanpistokirjoitteluksi.

IK-opisto neliöb. 15.-28.7.

Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirkkojen tilanne oli arka kysymys. Toisaalta tuli tietoa kirkkojen vaikeasta asemasta, toisaalta virallisesti kerrottiin muuta. Slaavilaislähetyksellä tarkoitettiin Itä-Euroopan kristittyjen auttamista välittämällä heille Raamattuja ja lähettämällä hengellistä ohjelmaa radion välityksellä. Keskustelussa slaavilaislähetyksestä Suomessa leikkasivat toisensa kysymys uskonnonvapaudesta Itä-Euroopassa, vapaus viedä Raamattuja ja YYA-sopimuksen tulkinnat.

Slaavilaislähetys saa virikkeitä Ruotsista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä oli luotu yhteyksiä Ruotsissa vuodesta 1903 toimineeseen Slaavilaislähetykseen. Slaviska Missionilla oli pitkä kokemus työstä Venäjällä. Sotien jälkeen järjestö näki tehtäväkseen pitää Itä-Euroopan kristittyjen tilannetta esillä ja vastata samalla seurakunnissa koettuun raamattupulaan. Slaavilaislähetys oli saanut vuonna 1964 uuden pääsihteerin Ingemar Martinssonin, joka etsi yhteyksiä myös Suomeen. Hän tapasi teologiaa opiskelevan Per-Olof Malkin elokuussa 1964. Samalla hän kertoi Itä-Euroopan kristittyjen tilanteesta ja Ljus i Öster –lehdestä. Hän ehdotti teologiaa opiskelleelle Per-Olof Malkille vastaavan seuran perustamista Suomeen. Tämä ei toteutunut, mutta vuonna 1967 perustettu Kansanlähetys otti ohjelmaansa slaavilaislähetyksen. Vuoden 1967 marraskuussa perustettiin slaavilaislähetysosasto ohjaamaan tätä työtä.

Haralan Popoff kertoi vainoista

Jo ennen Kansanlähetyksen syntyä järjestettiin slaavilaislähetystilaisuuksia, joihin oli kutsuttu bulgarialainen pastori Haralan Popoff. Kustannus Oy Uusi Tie oli julkaissut vuonna 1966 hänen kirjansa Olin kommunistien vanki. Haralan Popoff oli evankelinen kristitty, joka oli pidätetty vakoilusta syytettynä vuonna 1948 ja oikeudenkäynnin jälkeen joutunut vankilaan. Hän pääsi vapaaksi vuonna 1962.

Haralan Popoffin ja Ingemar Martinssonin ensimmäinen yhteinen puhujavierailu toteutui maaliskuussa 1966. Sanoma kiinnosti opiskelijoita ja Ylioppilaslähetyksen tilat Pohjoisella Rautatiekadulla olivat täynnä kuulijoita. Huhtikuussa aiheesta julkaistiin juttu Uusi Tie -lehdessä. Vierailu sai jatkoa vähän myöhemmin kun Popoff vieraili Nuorisolähetyksen retriitissä Suomen Raamattuopistolla. Haralan Popoff oli vapautumisensa jälkeen muuttanut Ruotsiin, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

Valoa Idässä -lehti kertoo idäntyöstä

Slaavilaislähetys alkoi herättää laajempaa kiinnostusta, kun vuoden 1968 alusta ilmestyä Valoa Idässä –lehti, joka kertoi Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Lehti sai noin 10 000 kappaleen levikin. Jo vuoden 1967 lopussa oli Ilta-Sanomissa artikkeli Valoa Idässä –lehden ensimmäisen numeron ilmestymisestä ja siinä Neuvostoliiton vaikeuksiin joutuneiden kristittyjen kirjeestä maan pääministerille Aleksei Kosyginille ja keskuskomitean pääsihteerille Leonid Brežneville.

Uskonnonvapaus Neuvostoliitossa

Valoa Idässä -lehdessä julkaistiin kirjoituksia Neuvostoliiton kristittyjen tilanteesta. Puhuttelevia olivat myös vankien omaisten neuvoston julkilausumat, jotka julkaistiin lännessä. Niissä käsiteltiin kysymystä sanan- ja uskonnonvapaudesta, jonka oli monin tavoin arka asia.

Vuoden 1968 lopussa ulvilalainen Kalle Kukkakorpi lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaiselle kirjeen, jossa hän kiinnitti huomiota slaavilaislähetyksen toimintaan. Kirjeessään hän mainitsi Valoa Idässä -lehden sisällön olevan naapurimaamme ystävyyssuhteita vastaan. Tästä seurasi kirjoittelua mm. Kansan Uutisissa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa. Tämän jälkeen Suojelupoliisi alkoi seurata Kansanlähetyksen toimintaa. Seuraaminen tarkoitti tilaisuuksien, kuten Slaavilaislähetyspäivien tarkkailua ja raportointia sekä Kansanlähetyksen vastuussa olleiden henkilöiden kutsumista tarkempaan puhutteluun.

Suojelupoliisi ei pitänyt Raamattujen viemistä suurena kysymyksenä, koska Suomessa ei ollut lakipykälää, joka olisi tehnyt asian laittomaksi.

Kansanlähetyksen hallituksen puheenjohtaja Eino J. Honkanen oli kaksi kertaa ja pääsihteeri Matti Väisänen ja lähetyssihteeri Per-Olof Malk kerran Suojelupoliisissa selvittelemässä slaavilaistyötä. Keskustelussa nousivat esiin tapaukset, joissa Neuvostoliiton rajalla matkustaneilta henkilöitä oli löytynyt Raamattuja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Neuvostoliiton rajaviranomaiset keräsivät kirjallisuuden pois. Suojelupoliisi ei pitänyt Raamattujen viemistä suurena kysymyksenä, koska Suomessa ei ollut lakipykälää, joka olisi tehnyt asian laittomaksi. Erityisesti vasemmistolehdistöä asia kiinnosti, samoin raamattukirjallisuuden painattaminen ja rahoituslähteet.

Veli Andreas ja Richard Wurmbrand

Vuosi 1970 oli slaavilaislähetyksessä huippuaikaa, koska silloin toteutettiin kaksi merkittävää vierailua. Kesän lopulla Suomessa vieraili hollantilainen Veli Andreaana tunnettu henkilö, joka kantoi huolta nk. suljettujen maiden raamattutarpeesta. Hän kertoi tarinansa ”Raamattujen salakuljettajaksi”. Veli Andreas vieraili Nuorten herätyspäivillä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella Hämeen Kansanlähetyksen tapahtumassa. Kustannus Oy Uusi Tie julkaisi hänen kirjansa nimellä Piikkilanka ei pidätä.

Ehkä tätäkin suuremman huomion sai romanialainen pastori Richard Wurmbrand, joka vieraili vaimonsa Sabinan kanssa Suomessa syyskuun lopussa (27.9.). Wurmbrand oli romanialainen juutalaistaustainen pastori, joka oli uskonsa vuoksi kahdesti ollut vankilassa. Myös hänen vaimonsa oli ollut jakson vankilassa. Ensimmäisen kerran pidätys tapahtui vuonna 1948 sunnuntaiaamuna. Wurmbrandien elämään tuli muutos, kun Norjan Israel-lähetys yhdessä muiden vastaavien järjestöjen kanssa osti hänet vapaaksi vuonna 1964. Wurmbrandit siirtyivät ensin Norjaan ja Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. He kokivat kutsumuksekseen olla maanalaisen seurakunnan ääni maailmalla.

Suomessa pidettiin ensimmäinen Richard Wurmbrandin kokous Helsingin jäähallissa, joka oli täynnä kuulijoita. Tilaisuuden järjestäjänä toimi Kustannus Oy Uusi Tie. Vain yhteen tilaisuuteen päädyttiin siitä syystä, että Wurmbrand koki turvallisuutensa uhatuksi. Hänellä oli pelko pidätyksestä tai muista ongelmista. Jäähallissa puhuivat Eino J. Honkanen sekä Sabina ja Richard Wurmbrand. Tilaisuuteen Uusi tie oli julkaissut suomeksi Wurmbrandin kirjan Kirkkautta kidutuskammiossa. Tilaisuudesta julkaistiin myös äänilevy. Ajan tavan mukaan yleisö saattoi nauhoittaa tilaisuutta omilla kelanauhureillaan.

Richard Wurmbrandin sanoma korosti rakkautta kommunisteihin, vaikka kommunismi aatteena tuli torjua eikä heidän tekojaan tullut hyväksyä. Wurmbrandista sinänsä tuli aikanaan jakava persoona, koska hän toi jyrkästi toisenlaisen kuvan Itä-Euroopan tilanteesta kuin vaikkapa Neuvostoliiton ortodoksisen kirkon edustajat patriarkka Aleksein tai Pimenin johdolla tai Kirkkojen maailmanneuvoston viralliset tiedottajat.

Etenkään poliittisessa vasemmistossa ei hyväksytty Wurmbrandin sanomaa. Jo huhtikuussa 1970 kansanedustaja Heimo Rekonen (SKDL) teki eduskuntakysymyksen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon suuntaamasta idäntyöstä. Rekoselle vastasi sisäasiainministerinä tuolloin toiminut Teemu Hiltunen (amm.), joka kertoi asiaan kiinnitetyn huomiota. Raamattujen vieminen Neuvostoliittoon ei ollut laitonta, jos käytettiin virallisia kanavia. Hän kertoi myös keskusteluista, joita asiassa oli käyty Kansanlähetyksen kanssa.

Wurmbrandin vierailun jälkeen marraskuussa tehtiin toinen kysymys. Richard Wurmbrandin ja Veli Andreaksen vierailun jälkeen 22 kansanedustajaa jätti eduskuntakysymyksen, joka koski uskonnon varjolla Neuvostoliittoa vastaan suunnattua propagandatoimintaa. Kansanlähetystä ei mainittu nimeltä, mutta teemat liittyivät samoihin aiheisiin kuin ennenkin. Näihin vastasi ulkoministeri Väinö Leskinen (sd.), joka pahoitteli tilannetta, mutta totesi demokratiaan liittyvän piirteitä, jotka voivat olla myös yleisen käsityksen vastaisia. Leskisen vastaus oli linjauksena, kun Ahti Karjalainen vastasi myöhemmin vuonna 1973 Kansanlähetystä ja Uutta Tietä koskeneeseen eduskuntakyselyyn.

Näin eduskuntakysymykset lisäsivät lehdistökirjoittelua, joka koski suhdetta Neuvostoliittoon, siellä ollutta uskonnonvapauskysymystä ja Raamattujen kuljetusta sinne. Keskusteluun saatiin lisäpontta, kun Tiedonantajaa ja Kansan Uutisia luettiin Moskovassa. Esimerkiksi Aamulehti tiesi lokakuussa 1972 kertoa Literatura Gazetanarvostelleen Kansanlähetystä, joka yrittää salakuljettaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa.

Wurmbrandilta suljetaan kirkkojen ovet

Richard Wurmbrand vieraili Suomessa ja puhui kirkoissakin. Hän vieraili Suomessa 1970-luvulla vuosina 1970, 1973, 1974, 1975 ja 1976. 1970-luvun alkupuolella hän toimi oman järjestönsä Stefanus-lähetyksen kutsusta. Tilanteeseen tuli uudenlainen sävy, kun keväällä 1975 käytiin kiistaa siitä, voisiko hän puhua kirkoissa, kuten aikaisemmin oli ollut mahdollista.

Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Pekka Halmesmaa on laajassa Kanava-lehden artikkelissaan kuvannut tilannetta, jossa Helsingin silloinen piispa Aimo T. Nikolainen halusi, että tällaista tilaisuutta ei Paavalin kirkolla järjestettäisi. Valmiiksi sovittu tilaisuus tuli peruuttaa. Kirkkotilojen käytöstä kirkkoherralla on kirkkolain mukaan keskeinen rooli ja Pekka Halmesmaa koki itsensä painostetuksi. Samantapaista kiistaa käytiin muissakin hiippakunnissa. Tuona keväänä kirkkojen ovet pysyivät Wurmbrandilta kiinni ja hän piti tilaisuutensa muissa tiloissa mm. Bio Bristolissa.

Tilanne oli kaikille kiusallinen. Muodollisesti kirkkoherra vastasi kirkkotilojen myöntämisestä, mutta Aimo T. Nikolaisen tavoin otettiin esiin opilliset tai ”poliittiset näkökohdat”. Richard Wurmbrandiin kohdistettiin väitteitä opillisesta puhtaudesta, hänen pappeutensa aitoudesta, tilaisuuksien poliittisuudesta jne. Näillä yritettiin horjuttaa viestiä, joka oli kovin toisenlainen kuin viralliset totuudet. Wurmbrandia puolusti mm. Kotimaa -lehden päätoimittaja Leino Hassinen, mikä toi hänelle Kotimaan hallintoneuvoston huomautuksen. Kiistaa vaikeutti se, että eri osapuolien julkisuudessa esitetyt tiedot Wurmbrandista olivat häilyviä. Hänestä esitettiin erilaisia väitteitä. Keskustelu siirtyi hänen sanomastaan hänen persoonaansa ja tällä tavalla haettiin linjaa ajan kapealla tiellä.

Keväällä 1975 elettiin Suomessa kesällä järjestettävän ETYK-kokouksen aattohetkiä, joiden alta ”sivuäänet” tuli vaimentaa taustalle.

Teksti: Juhani Koivisto

Kirjoittaja on pastori ja eläköitynyt Kansanlähetyksen lähetysosaston aluekoordinaattori 1986–2020.

Kirjoitus on julkaistu Perusta-lehdessä 3/2024.

*

Lähteet:

SEKLA Hall. ptk. 9.10.1971 Liite Slaavilaislähetyksen syntyä edeltäneitä tapahtumia Suomessa vuodesta 1964 ja kannanotto työn laajuuteen. Per-Olof Malk.

Valtiopäiväasiakirjat 1970. Kirj. ksm. n:o 11. Rekonen: Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Neuvostoliittoon kohdistuvasta toiminnasta. (20.4.1970). Eduskunta.fi. Digitaaliset aineistot.

Käytettyä kirjallisuutta:

Drewery, Mary: Richard Wurmbrand mies, joka palasi elämään. Saarijärvi 1975: Ari-kustannus.

Halmesmaa, Pekka: Suomettuminen sulki kirkot. Kanava 9/2001.

Kuusisto, Jarkko: Richard Wurmbrandin Suomen vierailun aiheuttama lehdistökirjoittelu 1970–1990. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Huhtikuu 1999. HY.TTK.

Latvala, Pia: Keskustelu slaavilaislähetyksestä Suomen kirkossa ja päivälehdistössä 1967–1973. Yleisen kirkkohistorian pro gradu tutkielma. HY. TTK. Huhtikuu 2000.

Latvala, Pia: Valoa itään? Kansanlähetys ja Neuvostoliitto 1967–1973. Diss. SKHS:n Toimituksia 209. Helsinki 2008.

Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1950–1981. Helsinki 2000: Kirjapaja.

Neuvostolehdet arvostelivat. Aamulehti 5.10.1972.

Tervonen, Heikki: Leino Hassinen luotsasi Kotimaan läpi ”hullujen vuosien” pyörteitten ”Kirkon on mentävä rohkeasti kohti elämää”. Kotimaa 7.10.1990.

Uusi Tie alkaa julkaista lähetyslehteä slaavilaisille. Vainottujen kirje Kosyginille avajaisnumerossa. Ilta-Sanomat 28.12.1967.