Kun äitiä runnovat väsymys, yksinäisyys ja syyllisyys – Perhetyöntekijän oma sisäinen maailma muuttui yllättävän oivalluksen myötä

 

– Toivoisin perhetyön tulevan osaksi yhä useamman seurakunnan olemusta, Ulla Koskinen (oik.) sanoo. Hän on nostanut työn tarvetta esiin 1980-luvulta asti ja toiminut alan kouluttajana. (Seppo Haavisto)

Nuoret parit haluavat yhä useammin, ettei lapsi juuri muuttaisi omaa elämää, vaan nuoruus jatkuisi samanlaisena.

Näennäisen pieni asia voi olla suuri apu. Se on huomattu Espoon helluntaiseurakunnan alasalissa, jossa klinkkerilattian keskelle on asennettu pehmeä matto.

– Yhden vuoden ikäiset harjoittelevat kävelemään ja muksahtelevat koko ajan, perhetyöntekijä Ulla Koskinen kuvailee touhua katsellen.

Perheniemi trp.sh-neliö vkot25.-26.

Maria on tullut viettämään iltapäivää seurakuntaan lastensa Eevan, 9, Tuomaksen, 8, Johanneksen, 5 ja Ester-vauvan kanssa. Vasta kolmikuinen Ester hörähtää nauramaan tämän tästä ja isommat sisarukset paijaavat mielellään pikkusiskoaan. Mukana leikkii myös ohjaaja Heidi Bäckman. 

 

Minähän olen itsekin ollut väsynyt ja katkera äiti.

 

Ulla Koskisesta huokuu luontevaa hengellistä kutsumustietoisuutta, ja hän sanoo aina olleensa ”ihmisten kalastaja”, tavalla tai toisella. 

Tarina Jeesuksen seuraajana alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten. 19-vuotias tyttö löysi tiensä helluntailaisten ruotsinkielisiin telttakokouksiin ja tuli uskoon. Seuraavana iltana mukana oli poikaystävä Eero, jonka Ulla veti alttarille tekemään omaa ratkaisuaan. 

Koskisista muodostui hengellisen työn uuttera pioneeripariskunta Espooseen. Ahkeruudella ja visionäärisyydellä oli kuitenkin kova hintansa, minkä pariskunta tuli myöhemmin huomaamaan, ja mikä on antanut myös eväitä ohjata eri-ikäisiä aviopareja ja perheitä jo kauan. 

– Minähän olen itsekin ollut väsynyt ja katkera äiti, Ulla Koskinen, 68, kuvailee. 

Perhetyötä tehdäkseen ei tarvitse itse olla nuori, Ulla Koskinen, 68, sanoo. – Täytyy silti uskaltaa lähteä liikkeelle, alkaa kiinnittää huomiota ihmisiin ja kohdata heitä. (SH)

 

Nykyäiti on usein uupunut, kuin jatkuvassa hiljaisessa kriisissä. Vauva- ja taaperovuosista muodostuu kärsimysnäytelmä.

Mistä syistä äiti väsyy 2020-luvulla? 

– Ensinnäkin yövalvominen tietysti väsyttää. Ympäristöstä tulee myös äitiyden ylle erilaisia paineita ja äitiys muuttuu helposti suorittamiseksi. 

Koskinen nostaa esiin myös 2000-luvulla esiin nousseen ilmiön: nuoret parit haluaisivat elää samaa tahtia kuin ennen lapsia.

– Pitäisi olla samanlainen kuin ennen, yhtä fit kuin ennen. Arkeen pitäisi saada uusia mukavia asioita, vaikka päinvastoin pitäisi hiljentää tahtia ja keskittyä lapseen, Koskinen luettelee.

Yksinäisyys jäytää monen onnellisuutta. 

– Eletään elämää ilman aikuiskontakteja, joihin on ehkä totuttu työelämässä. Tukipiiri saattaa puuttua kokonaan: omat vanhemmat asuvat kaukana eikä riittävän läheisiä ystäviäkään ole. Lasten hoitaminenhan on rankkaa kaikkein koulutetuimmallekin. Siinä joutuu napit vastakkain oman luonteensa kanssa. 

Myös suhde Jumalaan ja sen antama voimavara unohtuu. 

– Paineita voi tulla myös omasta taustasta. Moni haluaa olla vanhempana jotain aivan muuta kuin omat vanhemmat aikanaan. Mutta jos ei ole ollut mahdollisuutta tai aikaa käydä lapsuutensa kipukohtia läpi, on nuori todennäköisesti aivan samanlainen, Koskinen sanoo. 

 

Palataan ajassa taaksepäin 40 vuotta. Koskisista oli kasvanut omistautunut työpari. Espoossa he toimivat nuorisotyössä, ja yksiössä saattoi kokoontua parikymmentä nuorta. 

Lasten synnyttyä Ulla oli yhä enemmän lasten kanssa yksin. Eeron tahti ei perheen myötä hidastunut: kysytty ja kiireinen nuorimies järjesti aktioita ympäri Eurooppaa ja saattoi olla poissa kotoa viikkokausia. 

Kun aikaa ei vietetty yhdessä ja Eeron sydän oli vahvasti kiinni hengellisessä työssä, avioparin yhteinen pinta-ala kapeni kapenemistaan. Molemmat yllättivät itsensä sen ajatuksen ääreltä, ettei enää tuntenut toista. 

 

”Oma sisäinen maailmani muuttui anteeksiannon myötä.

 

Ullan elämää korvensi katkeruus, Eero taas sai kärsiä ajankäyttönsä karvaista vaikutuksista. Yhteistä elämää kitkuteltiin eteenpäin. 

– Ero ei ollut kuitenkaan vaihtoehto umpikujalta tuntuneessa tilanteessa, vaikka kuinka tunsin itseni epäonnistuneeksi, Ulla toteaa. 

Nuori perhe johdatettiin Eeron työn kautta Keski-Eurooppaan. Eero työskenteli voimalaitosalalla. Sveitsissä hänelle osoitettiin seurakunnassa ensimmäistä kertaa elämässä vain kirkonpenkkiä: ulkomaalaiselle tulokkaalle ei suostuttu antamaan mitään vastuutehtäviä. Se teki vahvan naamion takana täysin burnoutissa kärvistelleelle syntymäahkeralle miehelle hyvää. 

Tilanne alkoi korjaantua. Koskisen perhe sai isän ja Ulla aviomiehensä takaisin. Ullan oma prosessi oli nytkähtänyt eteenpäin jo ennen lähtöä. 

– Jumala otti minut silloin kiinni. Käsiini johdattui Kai Antturin saarna Velat ja saatavat. Oma sisäinen maailmani muuttui anteeksiannon myötä. 

 

Sveitsissä Koskiset saivat avioliittoonsa ja seurakuntaelämään uudet nuotit. Ulla osallistui solunjohtajakoulutuksiin, jotka avasivat toisenlaisen ikkunan yhteisönä elämiseen. 

Miksi juuri Keski-Euroopassa syntyy toimivia pienryhmiin perustuvia ideoita, joita pyritään soveltamaan Suomessakin? 

– Elämä on siellä monin paikoin yhteisöllisempää. Seurakunnassa on hyvin usein esimerkiksi yhteinen lounas. Oli myös tavallista, että kirkon jälkeen lähdettiin metsään ja aikaa vietettiin yhdessä, Koskinen kuvailee. 

– Yleensä jos mentiin perheeseen kylään, mentiin päiväruoalle. Sitten pelailtiin, käytiin kävelyllä ja juteltiin. Kuului myös asiaan, että iltaruoka syötiin yhdessä. 

Seurakuntaelämää leimaa pyrkimys läheiseen, pienimuotoisempaan yhteisöllisyyteen. Kenties siksi myös solumalleilla on alueella ollut Pohjoismaita enemmän menestymisen edellytyksiä. 

 

Kun Koskiset palasivat kuuden ja puolen vuoden jälkeen Suomeen, ajatus äitien ja perheiden kohtaamisista ei jättänyt Ullaa rauhaan. Varsinkin kun perheeseen oli Sveitsissä syntynyt vauva 8- ja 10-vuotiaiden sisarusten lisäksi. Pieni lapsi palautti perheen ruohonjuuritasolle. 

Koskinen on toiminut alan pioneerina helluntaiseurakunnissa 1980-luvun lopulta alkaen – ja edelleen pitää perhetoimintaa aivan keskeisenä ja suhteellisen helppona tapana palvella ihmisiä, ja samalla elävöittää koko seurakuntaa. 

– Tämä ei vaadi muuta kuin halun auttaa. 

– Perhetyö ei vaadi sitä, että on itse nuori. Täytyy silti uskaltaa lähteä liikkeelle, alkaa kiinnittää huomiota ihmisiin ja kohdata heitä. Työ tuo nuoria perheitä seurakuntaan. 

– Toiminnan voi aloittaa rukoilemalla naapuruston puolesta ja kutsua vaikka yhden äidin luokseen. Ei tarvitse mennä omaa elinpiiriä kauemmas tai tehdä jotain suurta. 

Ulla Koskinen itse on jatkuvasti kehittänyt ja kouluttanut itseään. Viimeksi työn alla on ollut videokurssi, sitä ennen mielenterveyden edistämiseen liittyviä vapaaehtoistyön koulutuksia. Oma Mammapower-kanavakin on perustettu YouTubeen. 

– Valmiita ryhmäkoulutuksia ja materiaaleja on nyt tarjolla useita, muun muassa NNKY:llä, jossa itse kävin Voimasiskot ja Kamalat äidit -koulutukset, Koskinen esittelee. 

 

Lapset leikkivät lattialla. Pikkusiskon kanssa nujuaminen muuttuu luontevasti kevyeksi hipaksi. 

Perhetyössä seurakunta tulee myös paikkana ja tilana tutuksi – ja muuttuu yhä läheisemmäksi. Työn kautta saa uusia kontakteja ja samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, joiden kanssa voi jakaa arkea vuosienkin päästä. 

Kun lapset leikkivät, äiti voi juoda kahvikupillisensa ystävän kanssa. Saa vaihtelua arkeen, ja omaa sydäntä pääsee jakamaan vertaisen kanssa. 

– Tässä työssä kaikki ovat vertaisia. Ei vetäjä ole muita ylempänä, mutta omien kokemusten jakaminen voi rohkaista muitakin avautumaan. 

Luottamuksellisessa ilmapiirissä keskustelu antaa voimavaroja arkeen – puhumattakaan vastauksista, joita yhteisissä rukoushetkissä esiin tuotuihin haasteisiin saadaan. 

Mikä perhetyössä on parasta? 

– Tässä palataan juurille, sen ääreen mikä on oikeasti tärkeää seurakunnassa, Ulla Koskinen sanoo lapsia katsoen. 

 

Juttu on julkaistu alun perin Ristin Voitossa 2/2021.

 

Aiheet