Kolumni: Miksi Ukraina eikä Suomi?

 

Kuvituskuva: Istockphoto

Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala pohtii kolumnissaan Ukrainan sodan ikiaikaisia juuria.

Moskovan ortodoksipatriarkka Kirill, jonka Ukrainan sotaa ukevat lausunnot ovat herättäneet huomiota, lahjoitti 13.3. 2022 Jumalanäidin ikonin Venäjän kansalliskaartille. Ikonin vastaanottanut komentaja Viktor Zolotov ilmoitti, että ikoni suojelee ja auttaa kohti voittoa.  Myös paavi Fransiscus on ollut hereillä. Hän päätti vihkiä Venäjän ja Ukrainan kansat Marian tahrattomalle sydämelle 25.3.2022.

Tällä ”uskonsodalla” on ikiaikaiset perinteet Kiovan suuriruhtinaskunnan Vladimir otti vuonna 988 kasteen ja liitti Mustaltamereltä Itämerelle ulottuneen valtakunnan, ”Kiovan Venäjän” ortodoksisen kirkon yhteyteen. Alueesta muodostuivat myöhemmin Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina. Kun kirkon jakaantuminen lännen katoliseen ja idän ortodoksiseen kirkkoon virallisesti tapahtui vuonna 1054, raja kulki Ukrainan tasangoilla niin, että suurin osa siitä jäi idän puolelle. Ukrainan nimikin tarkoittaa rajamaata.  Ajoittain historiassa tuo kirkkojen raja on tullut näkyviin. Andrusovan rauhassa 1667 Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin ortodoksiseen Venäjään ja maan länsiosa katoliseen Puola-Liettuaan.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

Moskova on oikeastaan Kiovan perillinen. Valta ja ortodoksisen kirkon siirtyi Kiovasta Moskovaan. Kansallisuusaate alkoi Ukrainassa nousta 1840-luvulla ja Ukraina julistautui itsenäiseksi 1918. Sisällissodan seurauksena Ukrainan neuvostotasavallasta tuli 1922 osa Neuvostoliittoa, mutta maan länsiosa liitettiin Puolaan. Molotov-Ribbentrop -sopimuksella 1939 Puolalle kuuluneet osat liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan, mikä tilanne jäi voimaan myös sodan jälkeen.

Venäjällä valtion ja ortodoksikirkon liitto on ollut aina kiinteä huolimatta siitä, että jo Pietari Suuri kohteli kirkkoa kovin ottein ja Neuvostoliiton johtajat Leninistä Staliniin ja Hrustsoviin kurittivat kirkon miltei hengiltä. Neuvostovallan aikana tapettiin pappeja ja tuhottiin kirkkoja ja luostareita. Neuvostoliiton hajotessa Ukraina itsenäistyi vuonna 1991.

Kun Putin nyt haluaa rajata Ukrainan Venäjän valtapiiriin, hankkeen juuret ovat siis syvällä historiassa.

Suomikin on rajamaa, mutta se on aina kuitenkin kuulunut länteen.

Suomen asema on monella tavalla erilainen kuin Ukrainan. Välittömin syy on se, että Suomen vaiheet 1900-luvulla olivat hyvin toisenlaiset kuin Ukrainan. Suomesta ei tullut sisällissodan seurauksena 1918 osa Neuvostoliittoa, kuten Lenin ilmeisesti odotti käyvän vahvistaessaan Suomen itsenäisyyden ja kuten aivan ilmeisesti olisi käynytkin, jos sota olisi päättynyt toisin. Suomi ei myöskään suostunut Molotov-Ribbentrop -sopimukseen,  ei Neuvostoliiton aluevaatimuksiin eikä antautumaan Neuvostoliiton hyökätessä vaan puolustautui urhoollisesti talvi- ja jatkosodassa. Oli hauska kuulla, miten Sallassa käymässä ollut hollantilaisturisti vastasi kysymykseen, eikö häntä pelota Venäjän rajan lähellä, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan: Ei pelota, eikö se viimeksi päättynyt tasapeliin teidän kanssanne; ei niiden kannata yrittää uudelleen.

Mutta Suomen aseman erilaisuudella on pitemmätkin juurensa. Suomen kohtaloon on ratkaisevasti vaikuttanut se, miten kristinusko tuli Suomeen. Se tapahtui kahta kautta, sekä lännestä että idästä. Suurin osa siitä alueesta, jota myöhemmin alettiin kutsua Suomeksi, tuli liitetyksi Ruotsin ja samalla lännen katolisen kirkon yhteyteen. Jos lännen ja idän kirkkojen ja samalla Ruotsin ja Novgorodin raja olisi tuolloin tullut Pohjanlahteen Ruotsin ja Suomen väliin, Suomi olisi hyvin todennäköisesti ollut läpi historian osa suurta Venäjää ja kuuluisi yhä Putinin mielessä Venäjän etupiiriin. Suomikin on rajamaa, mutta se on aina kuitenkin kuulunut länteen.

Timo Junkkaala

Kirjoittaja on kirkkohistorian dosentti.

Tekstiin tehty tarkennuksia 23.3. klo 10.53.