”Hyttysverkon alla ei jutella työasioita”

Vuodet Senegalissa alkoivat paikallisen wolofin kielen opiskelulla, ja sen jälkeen diakoni Timo Hämynen toimi Lähetysseuran oppilaskodin isäntänä, taloudenhoitajana ja osallistui seurakuntatyöhön. Raija osallistui nais- ja lapsityöhön lasten ollessa päivähoidossa. Puolison epäsäännöllinen työaika söi pariskunnan yhteistä aikaa.

– Timolla oli selkeä työ ja siitä kerrottavaa, ja minusta tuntui, että tuhlaan vain lähetyksen rahoja. Kansalliset vertailivat helposti uusia lähettejä muihin lähetteihin niin työntekijöinä kuin kielenoppijoina.

Raija Hämynen muistaa, että heidän oli pariskuntana vaikea hyväksyä eritahtisuus ja vastata toisen odotuksiin uudessa ympäristössä.

– Olin paljon yksin kotona ja kaipasin asioiden jakamista yhdessä.

Lähetysseuran läheteilleen Suomessa järjestämä avioliittoleiri tuli sopivaan kohtaan kahden työkauden väliin. Sen avulla Hämyset saivat keskusteltua avoimesti toiveistaan ja tarpeistaan.

Sadan prosentin arvostus

Myöhemmin Raija Hämynen sai enemmän vastuuta paikallisseurakunnan nais- ja lapsityöstä. Toiselle työkaudelle lähdettäessä työosuuden nostaminen sataan prosenttiin oli tärkeä muutos.

– Minusta tuli lähettikunnan täysipainoinen jäsen.

Mitä hankalampi vaihe oli menossa, sitä tärkeämpää puolisoiden oli huolehtia omasta ja yhteisestä hiljentymisestä.

Toisaalta parisuhteen haasteet olivat hyvin samanlaisia kuin ne olisivat voineet olla kotimaassakin, Hämynen pohtii. Kun työhön uppoutuva mieli unohti huomioida toista, puoliso muuttui arkipäiväiseksi ja palautteen puute teki nälkäiseksi.

– Jos joku vähän kehui, sydän alkoi läpättää. Ihastumisia koimme puolin ja toisin. Onneksi pystyimme puhumaan avoimesti siitä, mitä olimme olleet puolisoina vailla, kun näin kävi.

Taistelemme samalla puolella sielunvihollisen nuolta vastaan.

Toisesta ihmisestä viehättymisen lisäksi voi kiinnostua myös työalueen kulttuurista ja uskonnosta mieltä sotkevalla tavalla. Raija Hämynen kävi musliminaisten kanssa paikallisissa musiikkitilaisuuksissa ja olisi voinut viipyä niissä loputtomiin.

– Vaarana voi olla synkretismi, toinen uskonto liukuu kristillisten käsitysten sekaan.

Tavallisen perhearjen puolustaja

Kaikenlaisista asioista puhuminen on tärkeää, Raija Hämynen muistuttaa, mutta yhtä tärkeää on valita siihen oikea aika ja paikka.

– Ruokapöydässä perheen kesken emme puhuneet työasioita. Ja kun hyttysverkko oli laskettu, työ sai jäädä verkon ulkopuolelle.

Hämysen mukaan on tarpeen huolehtia, etteivät lapset koe itseään lähetystyötä vähempiarvoisiksi.

–Pyrimme elämään normaalia arkea perheenä sen iloineen ja suruineen.

Realisti kannattaa kuitenkin olla, ja virheitä tulee. Lähettikuraattorina Raija Hämynen on huomannut, että lähetystyöntekijät kamppailevat ihan samanlaisten asioiden kanssa kuin kaikki muutkin. On alkoholiongelmia, sivusuhteita, nettipornon käyttöä ja puolison tarpeiden laiminlyömistä.

Hämysten voimavarana kentällä ja kotimaassa on ollut huumori ja kyky iloita pienistä arjen asioista. Tärkeää on myös hyväksyä epätäydellisyys itsessä, toisessa ja parisuhteessa.

Nauhoilla koristeltu Ford

”Hei, aletaaks oleen?”

Tiina Koistinen luki tekstiviestin, jonka hän sai ihan kivalta pojalta. Nuoret olivat tutustuneet Suomen Lähetysseuran nuortenleirillä. Karri Koistinen oli pettynyt vastauksesta: ”Oot ihan kiva, mutta ollaan kavereita.”

Ystävyys kesti kahdeksan vuotta, mutta lopulta tummansininen Ford koristeltiin valkoisilla nauhoilla ja takaikkunaan kirjoitettiin ilkikurinen lappu: ”Vaan kavereita.”

Kymmenen vuoden avioliitto on osoittanut, että parisuhteen hoitamiselle ei ole vaihtoehtoja, ja se on aloitettava ajoissa.

– Menimme puoli vuotta naimisiin menon jälkeen Mennään eteenpäin -aviopariviikonloppuun. Väänsimme siellä kyyneleitä, esiin tuli tärkeitä asioita.

Karri Koistinen pitää vertauskuvista, ja avioliiton vertauskuvaksi sopii talo. Sitä on vahvistettava hyvällä säällä, sillä jonain päivänä puhurit tulevat.

– Kun taloa vahvistaa ajoissa, myrsky ei saa aikaan liian pahoja tuhoja.

Ensimmäinen kunnon myrsky pääsi irti viime syksynä.

Luulojen vallassa

Kylväjän diasporatyössä Ateenassa ahkeroineella Tiinalla oli kauheasti töitä, ja Karri alkoi voida huomion puutteessa huonosti.

– Koitin ehdottaa parisuhteen hoitamista, mutta koin tulevani torjutuksi. Ajattelin jo laittaa hanskat naulaan.

Tiina muistaa syksyn toisin. Hänellä oli kädet täynnä isoja projekteja, ja Karri sen kuin vetelehti.

– Erilainen tapa tehdä työtä vaivasi minua niin paljon, etten pystynyt olemaan kiinnostunut, Tiina tunnustaa.

Uudessa elämäntilanteessa on tärkeää puhua siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita toisessa liikkuu, mutta tämä oli jäänyt tekemättä.

– Minulle tuli puskista, että Karri epäili, selviämmekö me ollenkaan, Tiina muistelee loppuvuoden tunnelmia.

Koistisilla oli Parempi avioliitto -yhdistyksen kautta tukipari, joka oli luvannut olla käytettävissä, jos kriisi iskisi. Nyt se oli iskenyt, ja keskusteleminen ulkopuolisten ihmisten kanssa antoi rohkeutta mennä kohti myrskyn silmää.

Jälleen haliväleissä

Tunneviestien taas kulkiessa Koistiset kertoivat toisilleen, millaisia toiveita heillä oli. Karri pyysi Tiinaa olemaan kiinnostuneempi hänen kuulumisistaan, ja Tiina kaipasi lisää läheisyyttä. Molemmat lupasivat ottaa toisen toiveen huomioon riippumatta siitä, minkä verran siihen kulloinkin huvitti vastata.

– Päivittäiset halaukset vahvistivat yhteyttä ja lopulta olimme taas lähekkäin myös makuuhuoneen puolella, Tiina kertoo.

Talon lisäksi avioliitto on kuin laiva, Karri vertaa.

– Sinne ei voi hypätä ja olla vaan. Koko ajan on ohjattava ja vedettävä purjeita.

Koistiset muistuttavat, että myös sielunvihollinen on kiinnostunut lähetystyöntekijöiden avioliitoista.

– Avioliitto on Jumalan vahva ase, johon sielunvihollinen yrittää iskeä. Emme taistele toisiamme vastaan, vaan taistelemme samalla puolella sielunvihollisen nuolta vastaan.

Tukipilarina hengellinen yhteys

Japanissa ja Myanmarissa Sleyn lähetystyössä työskennellyt Sirkka-Liisa Huhtinen väitteli joulukuussa teologian tohtoriksi aiheenaan lähetystyöntekijöiden työssään kohtaamat vaikeudet ja niistä selviytyminen.

Avioliitossa elävien vastauksista ilmeni, että puolison tuki on korvaamattoman tärkeää. Kutsumustietoisuus yhdistää puolisoita ja tukee jaksamista. Huhtinen yllättyi siitä, että lähes kaikki puolisoihin liittyvät maininnat olivat positiivisia, vaikka avioerojakin tapahtuu.

Vastaajien joukossa oli myös sellaisia, jotka olivat naimisissa toiseen kansallisuuteen kuuluvan kanssa. Näissä liitoissa työalueen kulttuuriin sopeutumisen ja kielen oppimisen rinnalle tulevat vielä avioliiton sisäiset kulttuurierot.

– Toisen kulttuurin ja kielen keskellä eläminen ei välttämättä vaikuta aviopuolisoiden suhteeseen negatiivisesti, varsinkaan pitempään työssä oltaessa, Huhtinen kuitenkin toteaa.

Omaan avioliittoonsa hän kertoo lähetyselämän tuoneen läheisyyttä ja rikkautta. Tukipilarina on ollut hengellinen yhteys, joka rohkaisee pyytämään ja antamaan anteeksi. Välillä jumalasuhteen hoitaminen tapahtuu myös soittamalla ja laulamalla.

”Okusan” jäi sivuun

Sirkka-Liisa muistaa Japanista ajan, jolloin arvostuksen kokeminen oli hataraa. Pekka toimi seurakunnan pastorina, työalueen esimiehenä ja vastasi kirkon rakennusprojektista. Samaan aikaan perhe kasvoi viisihenkiseksi. Yhteistyökirkko ei kutsunut häntä lähetystyöntekijäksi, vaan hän oli okusan, rouva.

– Koin jääväni syrjään ”varsinaisesta” työstä. Tilanne oli haastava, eikä se ollut mieheni syy. Hän osallistui kotona perhe-elämään aina kun ennätti. Puhuimme kokemuksestani silloin, ja vieläkin joskus joudun palaamaan asiaan. Minä yritin paikata tilannetta toiminnalla. Uskon, että Jumala on antanut anteeksi ja korjannut virheitäni.

Nuorempaa itseään Sirkka-Liisa Huhtinen kannustaisi hellittämään ja hellimään itseään.

– Jos olisin samassa tilanteessa kuin nuorempana, en olisi niin työorientoitunut, ottaisin rauhallisemmin, hoitaisin itseäni, harrastaisin liikuntaa ja kävisin ’onseneissa’ eli kuumissa kylvyissä.

Kerran kuukaudessa hän etsisi vaikka kiven alta lastenhoitajan, jotta hän ja Pekka saisivat kahdenkeskistä aikaa.

Uintihetkiä hotelleilla

Toiveet toteutuivat Myanmarissa, jossa Huhtiset työskentelivät juuri ennen eläkkeelle jäämistään. Työ oli selkeän tehtävän takia seesteistä ja nautinnollista.

– Vietimme vapaa-aikaa yhdessä, kävelimme paljon ja kävimme hotellien uima-altailla.

Kotimaahan paluu on tohtorin havaintojen mukaan yksi lähetystyön vaikeimmista tapahtumista. Siinä auttavat vertaistukiryhmät, mutta tukea olisi hyvä tarjota myös parisuhteelle.

– Joskus ajatellaan, että ulkomaille lähteminen on keino hoitaa avio-ongelmia. Se on vaarallinen ajatus, koska siellä vaikeudet moninkertaistuvat ja paikallista apua voi olla vaikea saada.

Sirkka-Liisa Huhtinen on hyvillään siitä, että avioliiton vaikeudet eivät ole enää sellaisia tabuja kuin aikaisemmin, ja lähetysjärjestöjen lähettihuolto tarjoaa niihin tukea.

– Ei kannata ajatella, että ongelman pitää olla suuri, ennen kuin pyytää apua.

Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 1/2026.