Hulluinhuonelaisen olohuoneessa

Joona Korteniemi. Kuva: Miikka Niiranen

Blogisti Joona Korteniemen mukaan vanhoillislestadiolainen liike on joutunut kärsimään teologisen ja hengellisen itsekritiikin puutteesta.

– Koko suomalainen yhteiskunta hyötyy liikkeestä, joka arvostaa avioliittoa ja perhettä eikä pelkää esimerkiksi kutsua luokatonta TV-viihdettä siksi, mitä se on.

Teologian maisteri ja blogisti Joona Korteniemi tahtoo painottaa, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on paljon hengellistä ja maallista hyvää, mistä kaikki suomalaiset voisivat oppia. Perheen tärkeyden korostus, ahkeruus ja työteliäisyys ovat kaikkien tuntemia lestadiolaisen elämänmuodon hienoja piirteitä. Lisäksi monet konservatiiviset kristityt niin kirkon herätysliikkeissä kuin kirkon ulkopuolellakin ovat perinteisesti arvostaneet vastakulttuuria, jonka vanhoillislestadiolainen liike on maallistuneessa Suomessa muodostanut.

Viime vuosina liike on ollut otsikoissa kuitenkin muista syistä. Se ajautui näkyvästi kriisiin 2010-luvulla, kun sen piirissä paljastui järkyttävä lasten hyväksikäyttötapausten ja niiden salailun vyyhti. Tapaukset raivostuttivat niin liikkeen ulkopuolisia kuin tietenkin myös liikkeen jäseniä. Valtakunnan ykköslehdissä kirjoitettiin aiheesta kissankokoisin otsikoin, ja Kotimaa-lehden kyselyssä se oli vuoden 2012 eniten mainintoja kerännyt uskontouutinen. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt ehkä se, että monien vanhoillislestadiolaisten perheiden lasten kerrotaan tulleen koulussa kiusatuksi hyväksikäyttöjen nostattaman julkisen käsittelyn vuoksi.

Kriisi aktivoi Korteniemen vuonna 2013 perustamaan blogin edistämään omalta osaltaan vanhoillislestadiolaisuuden hengellistä ja teologista itsekritiikkiä. Blogin päätavoite oli Korteniemen mukaan tarjota ”kolmas vaihtoehto” ristipaineessa, jossa vanhoillislestadiolaisilla oli hänestä vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: mukautuminen sekulaarin yhteiskunnan arvoihin tai kaiken kritiikin täysi torjuminen. Blogin nimi tulee Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kirjasta Hulluinhuonelainen, ja se lienee tilastojen valossa eräs Suomen suosituimmista kristinuskoa käsittelevistä blogeista. Vuonna 2014 blogia kirjoittamaan liittyi myös teologian maisteri Roosa Tahkola.

Viisi vuotta, yli 700 000 sivunäyttöä ja yli kuusi tuhatta kommenttia myöhemmin Korteniemi ajattelee nyt, että liikkeessä on nimenomaan vakava hengellinen ja teologinen kriisi. Esimerkiksi joulukuussa julkaistun tekstin mukaan vanhoillislestadiolaisuuden ”tulisi palauttaa ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus julistuksensa, toimintansa ja kulttuurinsa ehdottomaksi keskukseksi.”

Oppi vanhoillislestadiolaisuudesta todellisena Jumalan valtakuntana on voimistunut 1960-luvulta asti

Miksi näin ei sitten Korteniemestä tätä nykyä ole? Ongelman ytimessä on hänen mukaansa liikkeen 1960-luvun alun hajaannuksessa voimistunut oppi vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ainoana todellisena Jumalan valtakuntana, jonka piirissä yksin pelastutaan. Tämä vaikuttaa myös seurojen puheisiin.

– Julistus on keskittynyt seurakuntaan ja sen ainutlaatuisuuteen sen sijaan, että se keskittyisi Kristuksen persoonaan. Minä ja monet muut ovat kokeneet, ettei julistus ruoki hengellisesti. Ainoastaan Kristus pystyy tyydyttämään hengellisen nälän.

Poissulkevan seurakuntaopin mahdollistaa Korteniemen mukaan vanhoillislestadiolainen oppi ”Hengen virasta”. Sen mukaan usko voi syntyä vain sellaisesta synninpäästöstä ja evankeliumin julistuksesta, jonka antajana on liikkeen jäsen, sillä vain heillä voi olla Pyhä Henki. Koska muuallakin – kuten paikallisseurakunnassa tai muissa herätysliikkeissä – voi kuitenkin kuulla samankaltaista julistusta Kristuksesta, johtaa se ”kilpailuedun” eli ainutlaatuisen seurakunnan korostamiseen.

– Yhteisön julistaminen puolestaan johtaa siihen, että ihmiset eivät saa hengellistä ruokaa ja pahimmillaan kuolevat hengellisesti.

Korteniemen mukaan monissa käynnistyy heikon julistuksen vuoksi hengellinen etsintä, joka tosin usein päättyy lyhyeen. Ei olekaan hänestä tavatonta, että moni liikkeen jättänyt saattaa päätyä esimerkiksi aggressiiviseksi ateistiksi.

– He kokevat lisäksi tietävänsä sisältä käsin, mitä kristinusko on ja ryhtyvät vastustamaan sitä kiivaasti.

Korteniemen mukaan niin tällaisen henkilön kuin aktiivisten vanhoillislestadiolaistenkin tietämys kristinuskosta on usein kuitenkin varsin ohutta. Tämä saattaa yllättää, sillä tokihan herätyskristittyjen voisi odottaa tuntevansa Raamattunsa ja katekismuksensa. Korteniemi kuitenkin viittaa esimerkiksi Hanna Salomäen väitöskirjatutkimukseen vuodelta 2010, joka paljasti, että liikkeessä luetaan Raamattua herätysliikkeistä kaikkein laiskimmin. Vain kaksi prosenttia Suviseurojen kävijöistä ilmoitti lukevansa Raamattua päivittäin, kun esimerkiksi Raamattuopiston Hengellisten syventymispäivien osallistujista niin teki 60 prosenttia.

Mutta mistä se Raamatun lukemisen vähäisyys oikein johtuu? Tokihan vanhoillislestadiolaisetkin näet allekirjoittavat luterilaisen yksin Raamattu-periaatteen ja luottavat Raamatun sanaan.

– Varmaankin se johtuu siitä, että seurakunta on uskon kohde. Tämä johtaa siihen, että Raamatun lukeminen voidaan kokea tarpeettomaksi ja ylimääräiseksi.

Toisaalta Korteniemi painottaa, että 2010-luvulla liikkeessä on alettu rohkaista Raamatun lukemiseen aiempaa enemmän. Monin paikoin on perustettu raamattupiirejä ja johdon tasoltakin on tullut tukea siihen.

Teologinen (itse)kritiikki on loistanut poissaolollaan

Raamatun tuntemuksen puute vaikuttaa Korteniemestä myös siihen, minkälaiseksi liikkeen itsekritiikki muodostuu.

– Samaan aikaan vanhoillislestadiolaiset ovat älykästä ja koulutettua väkeä, jotka osaavat suhtautua kriittisesti aiemmin oppimaansa. Tämä ja ohut opillinen pohja yhdessä kuitenkin johtavat siihen, että kritiikki ponnistaa helposti sekularismista, humanismista tai vaikka feministisestä valtaan liittyvästä keskustelusta.

Juuri tämä on ollut Korteniemestä myös monien vanhoillislestadiolaistaustaisten kirkollisten kriitikoiden ongelma. Korteniemi kritisoi nimeltä mainiten esimerkiksi Johanna Hurtigia ja Meri-Anna Hintsalaa, jotka ovat kiinnittäneet huomion toki sinänsä oikeisiin asioihin hyväksikäyttötapausten selvittämisessä.

– Mutta jos hyväksikäytön salailuun puuttuminen ei ota mukaansa selkeän hengellistä ja teologista näkökulmaa, kritiikki aiheuttaa maallistumista. Ongelmaksi kritiikissä näet helposti mielletään, että Jumala tai usko sekaantuu liikaa arkielämään.

Sen sijaan Korteniemestä terve hengellinen uudistuminen tulee aina Jumalalta itseltään ja siitä, että ihminen pääsee lähemmäs Kristusta. Tämän tiellä ovat niin poissulkeva seurakuntaoppi kuin sen sekulaari kritiikkikin. Lisäksi viimemainittu joka tapauksessa torjutaan liikkeen sisällä, koska hengellisyyden ja teologian sisäpuolisten vaikutteiden puute on niin ilmeinen. Bloginsa Korteniemi puolestaan aikoinaan perusti, jotta se kantaisi oman kortensa kekoon, kun liikkeen teologisia ongelmia puidaan hengellisesti. Tällä on ollut hänestä tavoiteltua vaikutusta.

– Moni on tullut sanomaan minulle tai Roosa Tahkolalle, että on löytänyt Kristuksen joko uudelleen tai ensi kertaa blogimme kautta. Vaikka olemme kritisoineet vanhoillislestadiolaisuuden teologiaa, jotkut ovat sanoneet löytäneensä tiensä jopa silti itse liikkeeseen ja ovat saaneet löytää Kristuksen siellä.

Korteniemi ei itse enää allekirjoita seurakuntaoppia eikä oppia Hengen virasta. Sen johdosta hän palautti ennen vuodenvaihdetta puhujankirjansa Helsingin Rauhanyhdistykseen, eikä siis toimi enää liikkeen maallikkosaarnaajana. Entä katsooko hän edelleen olevansa vanhoillislestadiolainen?

– Teologisessa mielessä en ole, kun en kerran allekirjoita liikkeen keskeisiä oppeja. Henkisesti vanhoillislestadiolaisuus kulkee toki osana identiteettiä monin tavoin ja Siionin laulut ovat edelleen rakkaita.

Jaakko Tölli: kaikki herätysliikkeet lähestyvät tienhaaraa

Joona Korteniemen mukaan vanhoillislestadiolainen liike on murrostilassa ja nuorten aikuisten keskuudessa oppia liikkeestä ainoana pelastavana seurakuntana ei enää oteta niin vakavasti kuin aiemmin. Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on kritiikkiä liikkeen erikoisoppeja kohtaan esittänyt toinenkin vanhoillislestadiolaistaustainen nuori teologi, pastori Jaakko Tölli. Hän aiheutti pienimuotoisen kohun ehdottamalla viime keväänä vanhoillislestadiolaisessa kansanopistossa pitämässään esitelmässä, ettei naispapin toimittama ehtoollinen ehkä ole pätevä.

Töllin mukaan kaikki muutkin Suomen ev. lut. kirkon sisäiset herätysliikkeet ja herätyskristityt joutuvat suorittamaan paraikaa valintaa siitä, sitoutuvatko ne ensisijaisesti totuuteen vai yhteisöön. Tämä valinta on tullut niiden eteen siitä syystä, että kansankirkon sisällä eläminen on alkanut käydä vaikeammaksi kasvavan teologisen kuilun vuoksi: kirkko noudattaa tunnustustaan yhä vähemmän.

Toisaalta herätysliikkeiden ja kansankirkon välillä on aina ollut vähintäänkin jännite kirkkokysymyksessä. Kirkon virka ja sakramentit eivät näet varsinaisesti ole herätysliikkeiden, vaan kirkon juridisen toimivallan piirissä. Herätysliikkeiden pappien Tölli näkeekin lopulta olevan kirkon pappeja, ainakin elleivät liikkeet ajaudu pois kirkosta.

”Ennen tuollaista mahdollista kehitystä herätysliike on kuitenkin vain laajennettu raamattupiiri, ei seurakunta”, Tölli täräytti Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa tammikuussa.

Vanhoillislestadiolaisuudessa jännite on ollut erityisen suuri, koska liike on nähnyt itsensä ainoana todellisena pelastuksen yhteisönä, ja kansankirkon vain maalliseen esivaltaan rinnastettavana laitoksena. Vanhoillislestadiolaisen papin rooli on puolestaan ollut todellisen Jumalan valtakunnan eli vanhoillislestadiolaisuuden ”ulkopolitiikan” hoitaminen paikallisseurakunnassa. Tämä on tuonut tiettyä riippumattomuutta ja kunnioitusta liikkeen sisällä, mutta samalla myös luonut erityisen ristiriitaisen tilanteen. Tilanne johtuu siitä, että jokainen pappi vihkimyksessään lupaa sitoutua luterilaiseen tunnustukseen, ja Tölli huomasi, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei luterilaiseen tunnustukseen kuitenkaan todellisuudessa sitouduta. Esimerkiksi sakramenttiteologia on hänestä lähempänä kalvinismia kuin luterilaisuutta.

”Mielestäni Srk-lestadiolaisuuden ja Suomen evankelisluterilaisen hengellisyyden välillä ei ole hedelmällistä jännitettä vaan tuhoava ristiriita”, Tölli jatkoi.

Noin vuosi sitten Töllin hengellinen polku vei hänet lopulta Lähetyshiippakunnan yhteyteen.

Liikkeen johto ei vastannut kysymyksiin

Tätä kirjoitusta varten vanhoillislestadiolaisen liikkeen johdolle tarjottiin mahdollisuutta ottaa kantaa väitteisiin, joita Korteniemi ja Tölli jutussa esittävät. Kysymykset koskivat seurakuntaoppia, oppia Hengen virasta, raamatunluvun vähäisyyttä, väitettä julistuksen keskittymisestä yhteisöön sekä väitettä sakramenttikäsityksen kalvinistisuudesta. Liikkeen johto ei halunnut vastata kysymyksiin.