Häpeäidentiteetti voi sekä kasvaa että korjaantua seurakunnassa

Toisin kuin johonkin tekoon liittyvä syyllisyys, häpeä koskettaa ihmisen koko olemusta. Kuva: Caleb Woods / Unsplash

Häpeä on yleisinhimillinen tunne, jota kuitenkin syyllisyyttä korostavassa kulttuurissa käsitellään yhä kovin vähän. Häpeä syntyy ihmissuhteissa, mutta voi myös parantua niissä.

– Häpeä koskettaa meitä kaikkia jatkuvasti. Kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista, ihmisenä olemisesta ja siitä, miten olemme suhteessa toisiimme, toteaa Joonas Riikonen.

Riikonen tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon teologisista häpeäkäsityksistä. Vaikka häpeän tunne on ylesinhimillinen ja siitä puhutaan nykyään enemmän, aiheen tutkimus on varsin nuorta: psykologiassa häpeä nousi esiin 1950–1960-luvuilla, ja teologisena kysymyksenä vasta muutama vuosikymmen myöhemmin.

PS rikottu neliö

 

Häpeä on hyväksi tiettyyn rajaan asti

Häpeällä on tarkoituksensa, kuten muillakin tunteilla. Se auttaa suojelemaan omia ja toisen rajoja, rakentamaan keskinäistä kunnioitusta. Tästä puhutaan hienotunteisuushäpeänä.

– Jos olen herkkä itseäni kohtaan, pystyn olemaan herkkä myös toisia kohtaan, Riikonen havainnollistaa.

Häpeästä voi kuitenkin kasvaa sisäinen möykky, joka alkaa säädellä ja määritellä kokijansa elämää, tai vyöryy pinnalle säännöllisesti vaikkapa sosiaalisissa tilanteissa.

Kun häpeä leimaa ihmisen minuutta ja tapaa nähdä itsensä, puhutaan häpeäidentiteetistä. Paavo Kettunen kuvaa teoksessaan Kätketty ja vaiettu — suomalainen hengellinen häpeä (Kirjapaja 2011), kuinka häpeäidentiteetti perustuu arvostuksen sijaan arvottomuuteen ja mitättömyyteen. ”Tällöin myöskään elämä ei ole lahjaksi saatu arvokas mahdollisuus, vaan siitä muodostuu ihmiselle olemista, johon hänellä ei olisi ylipäänsä oikeutta eikä ainakaan nautintaoikeutta.”

Häpeäidentiteetti ei synny hetkessä, vaan kehittyy pikkuhiljaa. Joonas Riikonen selittää, että tällöin kokijalla on ollut historiassaan torjutuksi tulemisia joko paljon, tai ne ovat olleet niin kivuliaita, että häpeään perustuva identiteetti on syntynyt.

Joonas Riikonen on teologian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Häpeä heijastuu jumalasuhteeseen

Häpeän ja kristinuskon yhteys on selvä, vaikka länsimaissa syyllisyyttä painotetaan paljon enemmän kuin kunnian ja häpeän kulttuureissa. Häpeä mainitaan Raamatussa lukuisia kertoja, jo luomiskertomuksesta lähtien. Samoin Jeesus kärsi ristillä äärimmäisen häpeän, eron Jumalasta, Joonas Riikonen toteaa.

Häpeäidentiteetti heijastuu paitsi suhteeseen toisiin ihmisiin, myös Jumalaan.

– Ihminen kokee jatkuvaa kelpaamattomuutta ja riittämättömyyttä Jumalan edessä, ettei kelpaa Jumalalle sellaisena kuin on. Se helposti ajaa jonkinlaiseen suorittamiseen, Riikonen jatkaa.

Täydellisyydentavoittelu on yksi häpeän puolustusmekanismi, kirjoittaa Paavo Kettunen.

Kettusen mukaan autoritaarisesti johdettu hengellinen yhteisö voi tiukoilla normeillaan olla lisäämässä jäsenen häpeän kokemusta, varsinkin jos yhteisön normit samastuvat yksilön mielessä Jumalan tahtoon. Mutta yksiselitteistä ei ole se, kumpi on muna vai kana, hän toteaa teoksessaan: milloin uskonnollinen liike on synnyttänyt häpeän, milloin häpeäidentiteettiä kantava on hakeutunut tietynlaisen uskonnollisuuden pariin?

 

Aito vuorovaikutus parantaa

Jos häpeä ilmenee jatkuvana syyllisyydentuntona, pelkkä anteeksianto ei riitä ratkaisemaan tilannetta.

– Häpeän viesti tilanteeseen on, että saat anteeksi sen, että olet olemassa, Riikonen huomauttaa.

– Silloin anteeksianto ei auta, vaan pitäisi tunnistaa syvä häpeän kokemus sieltä taustalta.

Hänen mukaansa tärkeä lähtökohta häpeätutkimukseen on käsitys ihmisestä relationaalisena eli suhteessa elävänä olentona. Häpeä syntyy, mutta voi myös korjaantua suhteessa toisiin.

Parhaimmillaan seurakunta voi siis toimia korjaavana ja hoitavana yhteisönä. Joonas Riikonen ajattelee, että ihmissuhteet seurakunnassa voivat toimia peileinä häpeästä kärsivälle ja valaista vääristynyttä identiteettiä.

– Voitaisiin nähdä, että kokemus itsestä ei ole realistinen, vaan kumpuaa tietynlaisista lapsuuden kokemuksista. Että se ei ole oikea identiteetti.

Tärkeintä hänen mukaansa on se, että seurakunnan johtajat tiedostavat häpeän merkityksen ja vaikutukset johtamassaan yhteisössä, ja voisivat omalla toiminnallaan ja puheissaan kannustaa ihmisiä avoimeen, parantavaan vuorovaikutukseen.