Eero Junkkaala piispa Jolkkosen uutuuskirjasta: Punnittua puhetta piispalta

 

Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen. Kuva: Tuija Hyttinen/Kuopion ev. lut. seurakunnat

Teologian tohtori Eero Junkkalaa arvioi Kuopion piispa Jari Jolkkosen uutuusteoksen. ”Kirja on kiinostavaa luettavaa. Jolkkonen kunnioittaa erilaisia tulkintatapoja mutta myös hahmottaa selkeästi myös oman linjansa”, Junkkaala kirjoittaa.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen kertoo, että hänen nuoruuttaan sävytti muromalainen herätyskristillinen uuspietismi. Korostettiin henkilökohtaista uskonratkaisua, pyhitystä, evankeliointia ja tarkkaa erottautumista maallisista asioista. Opiskeluaika teki hänestä kuitenkin liberaalin ja innostus Heikki Räisäsen eksegetiikkaan heilautti uskonelämää toiseen suuntaan. Tämä tiekään ei kuitenkaan kantanut pitkälle, sillä sen näkemyksen rajoittuneisuus kävi pian hyvin ilmeiseksi.

Mikä Jolkkonen nyt on istuessaan Kuopion piispanistuimella? Tästä saa varsin hyvän kuvan lukemalla hänen juuri ilmestynyt kirjansa Ymmärrystä etsivä usko – Kulttuurin ja tieteen vuoropuhelua (Väyläkirjat 2022).

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Jos Jolkkonen pitäisi asettaa konservatiivi-liberaali -akselille (mikä ei ole kovin hedelmällinen jaottelu), laittaisin hänet ilman muuta konservatiivileiriin. Helpompaa kuin määritellä piispalle tarkkaa paikkaa kristillisellä pelikentällä, on sanoa, että hän on vahvimmillaan kirjoittaessaan kansantajuisesti syvällisistä teologisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Uudessa kirjassaan hän käsittelee mm. kysymyksiä uskon ja tiedon rajankäynnistä, ateismin haasteista, politiikan ja uskonnon suhteesta, oikeasta ja väärästä vallankäytöstä, diakonian eri ulottuvuuksista, ihmisoikeuksista, regimenttiopista ja kuolemasta.

Kirja on kauttaaltaan äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa. Jolkkonen kunnioittaa erilaisia tulkintatapoja mutta myös hahmottaa selkeästi oman linjansa. Hänen tapansa esitellä poikkeaviakin näkökantoja herättää luottamusta ja antaa lukijalle tilaa muodostaa omansa. Lukija tekee ahaa-elämyksiä havaitessaan, miten hyviä perusteluja löytyy kristinuskolle silloinkin, kun sitä haastetaan erilaisten näkemysten viidakossa.

Poimin tähän joitain välähdyksiä tästä antoisasta lukupaketista. Kirjan ensimmäisessä luvussa pohditaan uskonnon ja terveyden suhdetta. Kiinnostavaa on, että ”tutkimusten pohjalta näyttää siltä, että uskonnollisuus on useammin yhteydessä hyvään kuin huonoon fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen”. Usko ei tietenkään estä sairastamasta tai kuolemasta, mutta niillä jotka elävät uskonyhteisössä, on keskimäärin paremmat edellytykset elää terveenä, välttyä sairauksilta ja jopa toipua sairauksista. Kirjoittaja korostaa, että tämä on lääketiedettä, ei teologiaa. Luterilainen ristin teologia ammentaa lisäksi voimaa siitä, että Jumala voi kätkeytyä myös vastakohtaansa, heikkouteen, häpeään, sairauteen ja kärsimykseen.

Uskon ja tiedon suhteesta piispa Jolkkonen esittelee neljä erilaista vuorovaikutusmallia: ristiriita, erillisyys, vuoropuhelu ja yhteneväisyys. Eri näkemyksiä analysoituaan hän päätyy suosittelemaan vuoropuhelua teologian ja luonnontieteen kesken. Hän siteeraa Albert Einsteinia: ”Ilman uskontoa tiede on rampa. Ilman tiedettä usko on sokea.”

Vallankäyttöä ja kristinuskon suhdetta politiikkaan Jolkkonen tarkastelee usean luvun verran. Otsikko on hauska: ”Valta on aina väärin – paitsi kun se on meidän käsissämme.” Hyvin kiinnostava oli poliittisella kentällä konservatiiven ja liberaalien näkemysten vertailu. Yksi lopputulema on, että liberaaleilla on suurempia vaikeuksia ymmärtää konservatiiveja kuin päinvastoin. Woke-kulttuuri puolestaan on jo lähtökohdissaan ristiriitainen: pyritään esiintymään suvaitsevaisina, mutta toimitaan itse suvaitsemattomasti.

Evankelioimista ja luterilaista uskontulkintaa koskevat luvut ovat hengellisesti antoisia. Pappien soisi lukevan niitä, kun miettivät omaa kutsumustaan kirkon palveluksessa. Piispa löytää oivan näkökulman evankelioimiseen Uuden testamentin kreikankielisistä ilmaisuista. Sana euanggelizomai on yleensä käännetty ilosanoman julistamisena. Esimerkiksi jouluevankeliumissa se menisi sanatarkasti näin: ”Minä evankelioin teille suuren ilon…” Ei siis evankelioida ”teitä” vaan ”teille”. Emme evankelioi Mikkoa vaan Mikolle. Painopiste ei siis ole Mikon käännyttämisessä vaan hänelle ilosanoman kertomisessa.

Kirkon tulevaisuutta pohtiessaan piispa toteaa, että liberaaliprotestantismin omaksuneet kirkot ovat maailmalla menettäneet eniten jäseniään. Paremmin ovat menestyneet yhtäältä helluntailaisuus ja karismaattisuus ja toisaalta roomalais-katolisuus. Uudistuvalle luterilaiselle kirkolle hänellä on myös hyviä evästyksiä. Kirkon tulee olla hengellisesti elävä, vahva ja vireä  ja sen tulee pitää rohkeasti kiinni uskostaan ja tunnustuksestaan. Sen tulee myös luottaa yhteiseen pappeuteen aiempaa vahvemmin.