Kirjoittanut
Osmo Pekonen kirjoitti aiemmin Kanavassa (1/2020), että jos Päivi Räsänen tuomitaan, tulisi tuomita myös John Vikström, sillä hän on piispojen kannanotossa Kasvamaan yhdessä (1984) esittänyt samanlaisia ajatuksia, Timo Junkkaala kirjoittaa.
Nyt John Vikström otti kuitenkin toisenlaisen kannan. Hän kirjoitti Kanavassa 1/2021, että koska kirkko on jo aiemminkin muuttanut avioliittokäsitystään, olisi syytä tehdä niin jälleen. Hänen keskeisin perustelunsa oli, että kirkon tulee mukautua yhteiskunnan kehitykseen. Niin hän sanoi tapahtuneen aiemminkin, tosin hänen mukaansa usein liian hitaasti.
Vikströmin tulkinta kirkon historiasta ei ole ongelmaton. Siinä hän oli epäilemättä oikeassa, että Ranskan vallankumouksen aatteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat kristillisiä arvoja. Voi jopa sanoa, että kristinusko toi ne jo 2000 vuotta sitten tähän maailmaan ja Ranskan vallankumous siis oikeastaan lainasi ne kristityiltä. Vikström jätti kuitenkin sanomatta, että Ranskan vallankumous oli suunnattu kristillistä kirkkoa vastaan, jonka se halusi hävittää. Kuten tunnettua tuo vallankumous ei kuitenkaan onnistunut toteuttamaan sen paremmin kirkon tuhoamista kuin omia aatteitaankaan.
Vikströmin kirjoituksen herättämä suuri kysymys on, puhuuko kristinuskon historia sen puolesta, että kirkon tulisi mukautua yhteiskunnan kehitykseen vai ei. Kysymys on laaja eikä suinkaan helppo vastattavaksi. Selvää kuitenkin on, että vaikka Jeesus ja apostolit opettivat alistumista esivallan vallan alle, kristinuskossa oli alusta asti voimakkaita vastakulttuurin piirteitä. Jeesuksen opetukseen kuuluivat sanat: te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille. Esivallalle asetettiin raja: enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Kristittyjä vainottiin, koska he eivät mukautuneet vaatimuksen pitää keisaria Jumalana. Apostoli Paavali kirjoitti: Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan.
Varhaisista kristityistä sanottiin, että heidän pöytänsä oli avoin kenelle vain, mutta ei heidän aviovuoteensa. Yksi osa alkukirkon radikaalisuutta oli, että se torjui kreikkalais-roomalaisessa maailmassa yleiset homoseksuaaliset suhteet.
Kristinuskon historiassa on ollut monenlaisia vaiheita, mutta usein arvostamme jälkikäteen erityisesti niitä, jotka eivät ole mukautuneet oman aikansa trendeihin. Osa kirkonmiehistä lähti siirtomaavaltojen mukana alistamaan valloitettuja, mutta osa kristityistä nousi vastustamaan sortoa. Jotkut hyväksyivät rotusorron, mutta oli kristittyjä, jotka taistelivat sitä vastaan.
Juuri siksi, että kristillinen kirkko oli vastakulttuurinen liike, sitä vastaan hyökättiin niin antiikin Roomassa kuin 1900-luvun Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Nyt ihailemme Saksan tunnustuskirkkoa, joka ei mukautunut oman aikansa yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Meidän aikanamme näyttää käyvän niin, että ne kirkot, jotka ovat ottaneet ohjelmakseen mukautumisen, ovat menettäneet eniten jäseniään. Onkin syytä kysyä, mihin tarvitaan kirkkoa, joka pyrkii mukautumaan yleiseen mielipiteeseen ja unohtaa omat perusteensa. Näyttää siltä, että nyt käynnissä olevassa pudotuspelissä jäljelle jäävät vain perinteiseen kristilliseen sanomaan ja moraaliin pitäytyvät kirkot.
Vikströmin artikkelissa on muitakin seikkoja, jotka ansaitsevat kriittisen tarkastelun. Hän kirjoittaa, ettei kirkko voi jatkaa opettamalla: Kyllä homoseksuaaliselle suuntautumiselle, ei sen mukaiselle käyttäytymiselle. Tätä näkemystä piispojen enemmistö on niin johdonmukaisesti kannattanut, ettei sitä Vikströmin tavoin ole syytä kutsua ”horjumiseksi puolelta toiselle”.
Juuri tuo näkemys näyttäisi nousevan Raamatun ohjeesta: totuutta noudattaen rakkaudessa. Sen mukaan kaikki ihmiset ovat Jumalan rakkauden kohteita ja sellaisina yhtä arvokkaita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki elämänmuodot ja -tavat olisivat yhtä oikeita. Jeesus vahvisti luomisjärjestyksen sanoessaan, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja että kun mies yhtyy vaimoonsa, he tulevat yhdeksi. Tähän opetukseen liittyvät apostolin sanat, joissa homoseksuaaliset suhteet torjutaan.
Totuuden ja rakkauden yhdistäminen ei ole helppoa, mutta siihen kristityt on kutsuttu. On puolustettava kaikkien samanlaista ihmisarvoa ja osoitettava samaa lähimmäisenrakkautta kaikkia kohtaan. Ja samalla on pidettävä kiinni niistä totuuksista, jotka Raamattu antaa ja jotka on kirjoitettu luomisessa myös ihmisen omaantuntoon.
Avioliittokäsityksessä tullaan siis toisenlaisiin tuloksiin, kun asiaa lähestytään Raamatun ja kirkon tunnustuksen pohjalta, kuten teologiassa tulisi tehdä, kuin jos lähtökohdaksi otetaan Ranskan vallankumous ja yhteiskunnallinen kehitys.
Kirkko on kutsuttu mukautumaan Raamattuun ja suhtautumaan kriittisesti yhteiskunnalliseen kehitykseen, mutta nyt on suuri paine vaihtaa mukautumisen ja kritiikin kohteita. Jos kirkko nyt mukautuu yhteiskunnalliseen kehitykseen, se ei ole vain voimassa olevan avioliittokäsityksen laajentamista, kuten Vikström kirjoittaa, vaan kokonaan uusi avioliittokäsitys. On kysymys niin radikaalista muutoksesta, ettei ole ihme, että se on jossain jakanut kirkkoja kahtia.
Timo Junkkaala
Kirkkohistorian dosentti
