Delfiininkouluttaja uskoo, että eläimiä voi kouluttaa eettisesti — vähän niin kuin Jumalakin kasvattaa lapsiaan

 
mies pitelee riikinkukkokyyhkystä käsissään.

Kai Mattssonin työ on vienyt kouluttajaa Kangasalta maailmalle. Hän on kiertänyt koulutusmatkoilla eläintarhoissa — muun muassa Ukrainassa vain vähän ennen sodan alkua. Nykyään Mattsson työskentelee yhä Särkänniemessä sekä järjestää omalla toiminimellään muun muassa koulutuksia yksityisille eläinten omistajille, koirakerhoille ja alan kouluille. Hän myös toimii eri järjestöissä, kuten eurooppalaisessa eläintarhajärjestössä kouluttajana ja Suomen
pyöriäishavaintoja arvioivassa työryhmässä. Kuva: Pia Korhonen

Luomakunnan kruunulla on valtaa, mutta myös paljon vastuuta, ajattelee kangasalalainen Kai Mattsson. Hän on tehnyt elämäntyönsä Särkänniemessä delfiininkouluttajana.

Ei ole yllättävää, että eläintenkouluttajan kotona asustaa yksi jos toinenkin nelijalkainen tai siivekäs. Ensimmäisenä esittäytyy Viiseli, 18-vuotias musta kissa. Katti hiippailee rappuset alakertaan ja hypähtää sohvalle puskemaan isäntäänsä vasten. Varmistuttuaan vieraasta se lopulta parkkeeraa syliin kehräämään.

– Ensimmäiset kolme neljä viikkoa se vain sylki ja sähisi. Siinä sitten testattiin kärsivällisyyttä.

Dei, retroäijät, neliöb. 9.-15.7.

Eläimet ovat kiehtoneet Kai Mattssonia pienestä pitäen, lapsena raapustettiin vihoista eläinkirjoja ja haaveiltiin eläintutkijan urasta. Kovin kauas ei poika unelmistaan päätynyt, sillä nyt takana on 30 vuotta delfiininkouluttajana ja yhteensä yli neljä vuosikymmentä ammattimaista eläinten hoitoa ja kouluttamista.

Cousteau-fani pääsi akvaarioon

Lapsuudenkotiin Nokialle lemmikkejä ei saatu toistuvista pyynnöistä huolimatta.

– Äiti sanoi, että hänellä on nyt kaksi koiraa eikä hän tarvitse enempää. Tarkoitti minua ja veljeäni, Mattsson nauraa.

Kompromissina hankittiin akvaario, jossa 16-vuotias sai kaloja viljelemällä pientä tienestiä. Akvaarioseuran kautta järjestyi Särkänniemessä ensin kesätyöpaikka ja myöhemmin kokoaikainen työ, joka johti aikanaan delfiininkouluttajaksi.

Sehän sopi Jacques Cousteaun elokuvien suurkuluttajalle.

– Meri on kunnioitettava, arvaamaton. Siinä on jylhyyttä ja kauneutta.

Suurimman osan Särkänniemen-urastaan delfinaariolla Mattsson oli kouluttajien esimies. Työnkuvaan kuului muun muassa näytösten tuottamista, käsikirjoittamista ja koreografioiden suunnittelua tiimin kanssa.

Särkänniemessä oli yhtä aikaa parhaimmillaan kuusi delfiiniä, joista jokainen oli oma yksilönsä. Mattsson ajatteleekin, että se on kouriintuntuva esimerkki luonnon monimuotoisuudesta — luomakunta ei ole vain lukuisia lajeja, vaan niiden sisällä valtava määrä yksilöitä.  

Delfiineissä Mattssonia kiehtoi niiden leikkisyys ja älykkyys.

– Ja ovathan ne huikeita omassa elementissään.

mies pitelee kädessään marsua, jolla on porkkananpala suussa.
Manu- ja Sale-marsut pääsivät haastattelua edeltävänä päivänä ”töihin” lastenkotiin Mattssonin kanssa.
– Eläinten vaikutus ihmismieleen on kiistaton. Se pudottaa stressiä ja varsinkin nuorilla parantaa keskittymiskykyä. Kuva: Pia Korhonen

Delfinaarion nousu ja tuho

Voiko sanoa, että merinisäkkäät olivat omassa elementissään akvaariossa, tuhansien kilometrien päässä kotityrskyistään? Tästä Särkänniemeäkin kritisoitiin. Yleinen mielipide oli jo kääntynyt delfinaariota vastaan ja toiminta kannattamattomaksi; sen sulkemista vaadittiin niin valtuusto- ja kuntalaisaloitteissa kuin eläinsuojeluyhdistysten kannanotoissakin. Lopulta lakkautuspäätös tehtiin vuonna 2015.

– Olihan se shokki ja iso muutos elämässäni, Mattsson muistelee nyt.

Hän oli Särkänniemessä, kun delfiinit tulivat, ja edelleen 30 vuotta myöhemmin, kun ne lähtivät. Elokuussa 2016 Delfi, Veera, Leevi ja Eevertti lastattiin kaikessa hiljaisuudessa lentokoneisiin ja vietiin Kreikkaan.

Mattsson ei itse ollut lennolla vaan jäi Suomeen hoitamaan PR:ää. Seuraavan puolen vuoden aikana hän kuitenkin kävi useamman kerran koulutustiimin kanssa eläinpuisto Atticassa opettamassa henkilökunnalle delfiinien tuntemat käsimerkit.

Reilu vuosi delfiinien lähdön jälkeen hän vieraili lastensa kanssa katsomassa niitä.

– Tuntui, kuin olisi ollut vain viikonlopun poissa välissä.

Siihen, oliko delfinaarion lopettaminen oikein tai väärin, ei Mattsson halua ottaa kantaa. Päätös tehtiin korkeammilla jakkaroilla.

Eläinnäyttelyitä ja lajinsuojelua

Onko ylipäänsä oikein, että eläimiä pidetään vangittuna ihmisten ihmeteltävinä?

Mattsson aloittaa toteamalla, että eläintarhat ovat muuttuneet paljon niiden alkuajoilta. Hallitsijat esittelivät keräilemiään eksoottisia eläimiä jo hyvän tovin ennen ajanlaskun alkua, mutta eläintarhat meidän tuntemassamme muodossa ovat lähtöisin 1700-luvulta. Itävallan Wienissä sijaitseva Schönbrunnin eläintarha ilmoittaa olevansa lajinsa vanhin, sillä Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan hallitsija Frans I:n harvinaisten eläinten kokoelma avattiin vuonna 1778 sunnuntaipäiviksi myös ”siististi pukeutuneille kansalaisille”.

Ensimmäiset eläintarhat olivat pikemminkin eläinnäyttelyitä, joiden asukkailla oli ahtaat ja kaikkea muuta kuin luonnonmukaiset olot, Mattsson toteaa.

– Ajatusmaailmaltaan eläintarhat ovat kehittyneet valtavasti. 20–30 viime vuodenkin aikana murros on ollut iso, ja se on tullut paljolti koulutuksen kautta.

Hän näkee eläintarhojen merkityksen lajien suojelun kannalta, mikä on tietysti myös eläintarhojen oma viesti.

– Kymmeniä lajeja on pystytty säilyttämään tarhaamalla, oli se sitten eläintarhassa tai toisenlaisessa tarhausmuodossa, Mattsson sanoo.

Se ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, ettei elo ole sama kuin savannilla, sademetsässä tai suolla.

– Onhan se tulosvastuullista touhua, ihmisten pitäisi päästä näkemään eläimet. Mutta on monenlaisia keinoja varmistaa, että eläimet voivat hyvin, kokevat olevansa suojassa ja turvassa ja ihmisillä on mahdollisuus kokea se. Iso osa nykypäivän eläinhoitoa liittyy hyvin vahvasti eläinten hyvinvointiin ja sen edesauttamiseen, on se sitten eläintarhassa tai tallissa, missä nyt eläimiä hoidetaan ja pidetään.

Sama kehitys pätee koulutukseen.

– Aloitellessani kouluttamista ei pidetty virikkeellistämisenä, vaan se oli sitä, että saadaan eläin tekemään jotain ”omituista”. 

Mattsson uskoo, että koulutus on eettistä silloin, kun se vahvistaa eläimen luonnollista käyttäytymistä.

Eläintarhoissa ei voida tuottaa eläimelle täysin luonnonvaraista ja lajinmukaista elämää, mutta siellä voi tarjota jotain muuta, joka antaa virikkeitä tai lisää lihaskuntoa. Esimerkkinä Mattsson mainitsee, että tiikereiden päivällisruho nostettiin korkealle puunrunkoon, jonne niiden täytyi kavuta hakemaan sitä.

– Tiikeri saa mielihyvää ja fyysistä rasitusta, jotka ovat sille normaaleja luonnossa.

Aloitellessani kouluttamista ei pidetty virikkeellistämisenä, vaan se oli sitä, että saadaan eläin tekemään jotain ”omituista”.

Samaa ja eri lajia

Palataan eläintarhasta toiseen, kotitaloon Kangasalle. Viiseli on yksi pitkä pötkö kissaa, joka on asettunut tyytyväisenä syliin kannettavan tietokoneen viereen. Ehkä koneen lämpö ja hiljainen hurina tuntuvat kotoisalta.

Eläin sopeutuu ihmisen arkeen. Se on reaktiivinen ja mukautuu ympäristöönsä, ihminen taas muokkaa elinolojaan. Muokkaa, kunnes viljele ja varjele -käskyn ensimmäinen osa on toteutettu täysimääräisesti ja toinen unohdettu usein tuhoisin seurauksin.

– Kyllä me olemme aika paljon hyväksikäyttäneet tätä maapalloa, Mattsson pohtii.

Hänen kotonaan luonto on lähellä, kohoaahan keltainen omakotitalo peltojen keskellä. Naurukyyhkyn hekotus ja undulaatin huhuilu eivät ehkä ole tyypillisintä äänimaisemaa siinä ympäristössä, ja aikoinaan Mattsson sai pitkiä katseita ulkoiluttaessaan pässiään, mutta muuten eletään maanläheisesti. Pupujen papanat ruokkivat kompostia, jonka hauduttamassa mullassa kasvatetaan perunat talveksi. Kasvihuonetta kastellaan sadevedellä, maalämpö ja aurinkoenergia tuovat taloon lämmön ja virran.

Miten Mattsson näkee kristittynä ihmisen ja eläimen suhteen: olemmeko laji toisten joukossa vai luomakunnan kruunu? Sekä että, hän vastaa.

– Ollaan samoja, mutta erilaisia. Pykälää korkeammalla.

Vaikka eläimilläkin on tunnetiloja, ihmisen tunnekirjo on kuitenkin syvempi ja suurempi, Mattsson toteaa. Me myös pystymme vaikuttamaan ympäristöömme.

Sanalla sanoen, meillä on valtaa.

– Eläin ei välttämättä kanna vastuuta meidän hyvinvoinnistamme, mutta me voimme kantaa vastuuta sen hyvinvoinnista.

Uskon perusvire on säilynyt

Kai Mattsson koki hengellisen heräämisen 17–18-vuotiaana. 

– Minulla oli lapsenusko, uskoin Jumalaan, mutta Jeesus oli vähän vieras.

Hänen viisi vuotta vanhempi veljensä oli näyttänyt tietä, ja nuorempikin Mattsson alkoi uskoon tultuaan pyöriä paikallisessa helluntaiseurakunnassa. Voimakas tunneperäinen kokemus lujitti alkutaivalta, vaikka kotosalla hän ei juuri pitänyt asiasta ääntä.

Rauhallinen mies puhuu uskonasioistakin hillitysti. Matkan varrelle on mahtunut erilaisia vaiheita, mutta uskon ”perusvire on säilynyt”. Kuuden tai seitsemän viime vuoden aikana se on vahvistunutkin, Mattsson on löytänyt itsensä rukouspalvelusta, ylistysbändistä ja pienryhmistä rakentumasta.

– Pyhän Hengen yhteyden kokeminen on selkeästi ollut semmoinen juttu.

Hän on kotiutunut vapaaseurakunnan kautta paikalliseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan.

Joskus tärkein — tai ainoa — seurakuntayhteys on löytynyt Mooseksen Parrasta. Vuodesta 1995 koossa ollut bändi on julkaissut muutaman albumin ja kierrellyt hengellisissä tapahtumissa riparikeikoista hyväntekeväisyyskonsertteihin. Kieli poskessa -meininki kuuluu esimerkiksi kuunnelluimmassa raidassa ”Kaiken takana on Paimen” tai kahdesta Daavidin pojasta kertovassa kappaleessa ”Jeesus ja Harley”.

Nykyinen keikkakalenteri on alkuvuosia vaatimattomampi, mutta soittamisen ilo pysyy.

– Lavahabitus on välillä vähän älämölöä, mutta se on iloista sanomaa, saksofonisti hymyilee.

– Siellä ei tarvitse päteä. Virheet kuuluvat soittoon ja elämään. Sitten ihmetellään, että kaikki lopettavat soiton samaan aikaan.

Virheet kuuluvat soittoon ja elämään. Sitten ihmetellään, että kaikki lopettavat soiton samaan aikaan.

Luojakin koulii lapsiaan

Vakavammaksi vetää pohtia Jumalan isyyttä etenkin suhteessa omaan vanhemmuuteen. Kahden teinin vuoroviikkoisä kertoo miettineensä paljon, millainen kasvattaja on ollut omilleen.

– Miten erityisesti isyys vaikuttaa lapsen kehitykseen ja jumalakuvaan? Mitä pystyn sillä tuottamaan lapsilleni?

Kun puhe kääntyy kasvatukseen ja taivaallisen Isän koulutukseen, ympyrä sulkeutuu. Ollaan Mattssonin omalla maaperällä.

Koulutuksella on sanana ikävä kaiku, hän aloittaa, vaikka tosiasiassa se voi olla eläimenkin arjen helpottamista. Mattsson kertoo eräästä kissasta, joka inhosi kynsien leikkaamista niin paljon, että tarvittiin useampi käsipari pitelemään sitä operaation ajaksi. Koulutuksella vähenivät kissan stressi ja omistajan hikipisarat.

– Käyttäytymisen muokkaamisen psykologiaan voi sukeltaa syvempään ja syvempään.

Hiljattain Mattsson on tehnyt käärmeille ja matelijoille perushoitotyötä helpottavaa koulutusta ja pohtinut kalojen kognitiivisia taitoja ja oppimiskykyjä. Särkänniemen akvaarion hai tulee esimerkiksi nykyään ruoan perässä paareille, jossa sen vointia voidaan tutkia. 

– Eläimen kanssa oleminen ja kouluttaminen on yhteistä kivaa tekemistä eläimen ehdolla ja sitä kunnioittaen.

Niin Luojakin kouluttaa meitä, mies ajattelee: ei kepillä vaan porkkanalla. Kun palvelemme toisia ihmisiä, tunnemme itse mielihyvää ja juurrumme samalla syvemmälle Valtakunnan toimintaperiaatteisiin.

Ehkä toiset meistäkin sähisevät ja kynsivät ensi alkuun traumojaan, kuten Viiseli. Lopputuloksena voi kuitenkin olla tyytyväistä kehräystä.

musta kissa antaa tassua miehelle
Viiseli on löytökissa, ja hylättyjä tai kodinvaihtajia ovat kaikki muutkin talon eläinasukit. Yläkerrassa majailevat naurukyyhky Shere ja undulaatti Pisara, marsut ja akvaariokaloja. Kuva: Pia Korhonen

 
Päivä artikkelibanneri 11.3.- 2024