Arkkipiispaehdokkaat: Ihmisoikeudet ovat kristinuskon ytimessä

 

Kallion kirkon panelisteina olivat teologian tohtorit Tapio Luoma, Heli Inkinen, Ilkka Kantola, Björn Vikström ja Ville Auvinen. Kuva: Milla Suonio.

Arkkipiispaehdokkaat näkevät, että Raamattu ei ole ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa, päinvastoin: Jeesus kehottaa seuraajiaan rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään. Kirkon tulee huomioida ihmisoikeudet kaikessa toiminnassaan.

Suomen Lähetysseura ja Kirkon Ulkomaanapu järjestivät tiistaina 30.1. Kallion kirkossa arkkipiispanvaalipaneelin teemalla Arkkipiispa ja kirkon globaali vastuu, johon osallistuivat kaikki arkkipiispaehdokkaat. Paneelissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitkä ovat tärkeimpiä ihmisoikeuksia, miten evankelis-luterilaisen kirkon tulisi huomioida marginaalissa olevat ryhmät Suomessa ja maailmalla ja miten sen pitäisi toteuttaa globaalia vastuuta käytännössä.

Ihmisoikeusajattelu nousee Raamatusta

Björn Vikström korosti, että vaikka ihmisoikeusajattelua usein yritetään tuoda kirkkoon ulkopuolelta, se nousee selkeästi Raamatusta.

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

– Aivan liian usein ajatellaan, että ihmisoikeusajattelu tai tasa-arvo tulevat ulkopuolelta kirkkoon ja yrittävät muuttaa kirkkoa. Haluan korostaa sitä, että nimenomaan Raamatusta, uskomme keskuksesta, nousee ihmisoikeusajattelu, se, että olemme jokainen luotu Jumalan kuvaksi ja olemme kristittynä Kristuksessa tasa-arvoisia.

Tapio Luoma ja Ville Auvinen eivät myöskään nähneet ristiriitaa ihmisoikeuksista puhumisen ja kristillisen ihmiskäsityksen välillä. Luoma pohdiskeli:

– Minusta on mielenkiintoinen kysymys, miksi ihmisoikeudet jossakin päin kirkossa tuntuvat punaiselta vaatteelta. Usein ajatellaan, että usko Jeesukseen ja luottamus Jumalaan jollain tavalla sulkee pois ihmisoikeuksista puhumisen. Ihmisoikeusajattelu ja toisaalta kristillinen ihmiskäsitys tarkastelevat ihmistä osin erilaisista näkökulmista käsin, mutta päämäärä on kuitenkin sama.

Ilkka Kantola selitti historian tapahtumilla sitä, että monet näkevät ristiriidan kirkon toiminnan ja ihmisoikeuksien välillä.

– Kun monilla on mielikuva, että kristinusko tai kirkon toiminta ja ihmisoikeudet ovat jossain määrin konfliktissa, niin silloin heillä on muistikuvia kristinuskon 2000-vuotisesta historiasta, josta löytyy hyvin vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Suomeenkin saatiin ensimmäinen uskonnonvapauslaki vasta vuonna 1923.

Björn Vikström viittasi myös Suomen sisällissodan tapahtumiin:

– Nyt kun olemme Kalliossa, tulee mieleen, että sata vuotta sitten aivan liian moni kirkon johtajista ei hyväksynyt sitä, että työläiset halusivat paremmat elinolot itselleen.

Marginaalissa olevien tulisi olla kirkon työn keskiössä

Oikeistopopulistit ovat kritisoineet kirkkoa liian ”vasemmistolaisesta” ja helläkätisestä suhtautumisesta esimerkiksi maahanmuuttajiin. Miten arkkipiispaehdokkaat vastasivat tähän syytökseen?

Heli Inkinen listasi Suomessa eläviksi syrjään sysätyiksi ihmisryhmiksi muun muassa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, turvapaikanhakijat, paperittomat, työttömät, eri tavoin vammautuneet, saamelaiset ja romaanit.

– Meidän pitäisi työskennellä niin, että nämä kaikki ihmisryhmät tulisivat kuulluiksi ja näkyviksi ja kaikin tavoin osallisiksi meidän kirkossamme ja yhteiskunnassamme sekä päätöksenteossa.

Tapio Luoman mukaan yksi kirkkomme suurista haasteista on ymmärtää, mitä kristittynä eläminen tarkoittaa käytännössä.

– Kun Jeesus puhuu seuraajansa suhteesta lähimmäiseen, hän ei anna vaihtoehtoja: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Voidaan keskustella siitä, ovatko jotkin ideologiat meille uhkia, mutta toinen ihminen ei voi koskaan olla kristitylle uhka. Kun kirkko toimii vaikkapa tänne tulleiden turvapaikanhakijoiden parissa, tämä tulee olla toiminnan lähtökohtana.

Ilkka Kantola ja Björn Vikström muistuttivat, että Jeesus samaistui hyvin vahvasti marginaalissa eläviin, esimerkiksi köyhiin ja sairaisiin ihmisiin ja toimi heidän parissaan. Myös kristinusko lähti leviämään ensimmäisenä juuri marginaaliryhmien keskuudessa.

Kantolan mielestä kirkon tehtävä on edelleen tukea heikossa asemassa olevia, kuten maahanmuuttajia.

– Toiminnalle on olemassa kaksi tasoa. Ensimmäinen taso on, mitä tehdään seurakunnissa, kun ihmiset tulevat hakemaan apua ja suojaa. Seurakunnat ovat tässä toimineet hyvin. Toinen taso on se, miten kirkon vaikuttajat käyttävät puheenvuoroja julkisuudessa. Arkkipiispan tulee käyttää kirkon sananvaltaa.

– Siellä, missä näemme ihmiset, näemme myös Kristuksen. Tällä tavalla usko tulee todeksi, Vikström kuvasi.

Myös Ville Auvisen mielestä kirkon pitää auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Hän muistuttaa myös, että jos ihmisiä ei ”rakasteta” osaksi yhteiskuntaa ja he joutuvat sysätyiksi marginaaliin, tulee ongelmia.

– Kaikkien tulijoiden motiivit eivät ole puhtaita. On kaksi eri asiaa puhua maahanmuuttokriittisyydestä ja maahanmuuttajakriittisyydestä. Sille ilmiölle, että tänne tullaan runsain joukoin, voidaan olla kriittisiä, mutta kun joku ihminen tulee tänne maahanmuuttajana, niin häntä rakastetaan ja hänet otetaan lähimmäisenä vastaan. Siinä kirkolla on iso rooli.

Miten kirkon tulisi toteuttaa globaalia vastuuta käytännössä?

 Ilkka Kantola kertoi haluavansa vähentää niitä toimijoita, jotka Suomessa vastaavat lähetystyön käytännön organisoinnista.

– Meillä on pitkä historia tällä järjestelmällä, että on monta lähetysjärjestöä, kirkon lähetystyön keskus ja luterilaiset seurakunnat. Tällä monipuolisella järjestökentällä on saatu valtavasti vapaaehtoisia innostumaan lähetystyön tekemiseen kotiseurakunnassa. Siitä huolimatta ajattelen, että tehokkuusnäkökulmasta on jotain outoa siinä, että meillä on niin monta organisaatiota, jotka toimivat rinnakkain ja osittain samoilla alueillakin. On tärkeä jatkaa sitä keskustelua lähetysjärjestöjen kesken sellaisesta rakenteesta, jossa olisi vahvempi organisaatio, mutta vähemmän toimijoita.

Ville Auvinen puolestaan korosti, että monet innostuvat lähetystyöstä juuri sitä kautta, että kokevat sen ”oman” järjestönsä työksi.

– Lähetys on lähtenyt liikkeelle siitä, että ihmisten sydämet ovat ensin syttyneet evankeliumille ja sitten on tullut näky siitä, että muutkin maailmassa tarvitsevat tätä evankeliumia. Meillä on erilaisia herätysliikkeitä, joita ei voi pistää samaan laatikkoon ja sanoa, että tehkää yhdessä. Toki yhteistyötä voimme tehdä. Se juuri tuo sitä intoa ja rakkautta lähetystyöhön ja myös niitä lähtijöitä, että se on erilaisten, erilaisista taustoista tulevien ihmisten työtä ja se koetaan omaksi, kun se on usein oman herätysliikkeen työtä.

Heli Inkinen toivoi, että lähetysjärjestöt voisivat yhdistää hallintoaan.

– On hyvä muistaa, että Suomessa on muitakin kristillisiä järjestöjä, kuten Vapaa ulkolähetys, jotka tekevät lähetystyötä. Lisäksi kansainvälisellä kentällä on kirkon ulkosuomalaistyötä ja Merimieskirkon työtä. Monilla hiippakunnilla on myös ystävyyskirkkoja ja seurakunnilla ystävyysseurakuntia eri puolilla maailmaa.

Vuodesta 2010 arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen jää eläkkeelle 1.6.2018. Hänen seuraajansa aloittaa virassa kesäkuun alussa. Arkkipiispanvaalin ensimmäinen kierros käydään torstaina 8.2.2018. Jos kukaan ehdokkaista ei saa yli puolta annetuista äänistä, toinen vaali käydään kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken torstaina 1.3.2018. Ehdokkaina vaalissa ovat lähetysjohtaja, teologian tohtori Ville Auvinen (s.1966), organisaation ja johtamisen yliopisto-opettaja, teologian tohtori Heli Inkinen (s.1957), kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola (s. 1957), Espoon hiippakunnan piispa, teologian tohtori Tapio Luoma (s.1962) ja Porvoon hiippakunnan piispa, dosentti Björn Vikström (1963).