Alussa oli rauha

Viime kesänä Lauri Kemppaista ei huvittanut mikään. Olo oli levoton ja keskittymiskyky katosi. ‒ Samalla minulla oli yli ymmärryksen käyvä rauha. Opin, että Jumala tulee luokseni muualta kuin omista ajatuksistani tai maailmasta. Kuva: Sari Savela

Helsingin piispan teologinen avustaja Lauri Kemppainen saa rauhankasvatusta koiriltaan. Hän on myös räppäri Daikini, joka on antanut koirilleen nimet ihailemansa muusikon ja teologin mukaan.

Huone on pieni ja asiallinen. Se on Lauri Kemppaisen ensimmäinen työhuone, vaikka teologian tohtorilla on ikää 35 vuotta.

”Vapaa taiteilija ja fleelancer-hippi” sai Helsingin piispanvaalin voittaneelta Teemu Laajasalolta lokakuussa soiton. Laajasalo oli päättänyt valita itselleen kaksi erityisavustajaa, ja toinen pyyntö osui Kemppaisen numeroon.

Päätös oli hänelle helppo. Perhe oli jo palannut Kainuun Hyrynsalmelta välivuoden jälkeen etelään. Seurakuntapastorin määräaikaiset työt Helsingin Oulunkylässä saivat jäädä ja Kemppainen sai avaimet Bulevardin ja Annankadun risteyksessä sijaitsevan kivitalon viidenteen kerrokseen.

‒ Tuntui erikoiselta suorastaan, että on työhuone, johon voi jättää omat jutut ja palata seuraavana aamuna takaisin.

Rukoileva kädellinen

Teologinen erityisavustaja muuntuu moneksi. Hän on räppäri Daikini, yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottava metallimuusikko Pappi, esseisti, teologian tohtori, filosofi, aviomies ja kahden tytön isä. Ja isäntä kahdelle vinttikoiralle, joista lisää myöhemmin.

Hänen Pappi-nimellä kirjoittamansa teos Rukoileva kädellinen (Perussanoma 2013) on intohimoinen yritys sanoittaa Jumala-uskon mielekkyys ja Kristuksen kauneus nuoren sukupolven järjelle ja sydämelle.

Kuinka kauan taiteilijasielu mahtaa viihtyä kapitulin kokouksissa? Alkavatko toimistokopperon valkoiset betoniseinät kaatua päälle?

Kysymys tulee väkisin mieleen, kun kuuntelee Kemppaisen elämäntyyliä. Ei omistusasuntoa, ei lainaa, ei luottamustoimia. Heti kun mahdollista, mieli karkaa luoviin projekteihin.

‒ Minua kiinnostavat ajatukset, taideteokset sekä teologiset ja filosofiset kysymykset.

Kemppainen uskoo, että hänen työhuoneensa seinät pysyvät kyllä pystyssä, sillä nyt hän saa uppoutua lempiaiheisiinsa kuukausipalkalla. Hän avustaa piispaa tekemällä esimerkiksi teologisia analyysejä ja osallistumalla puheiden kirjoittamiseen.

Teemu Laajasalon talousepäselvyyksien ympärille nousseen mediakohun hän ottaa rauhallisesti.

‒ Jos piispan naama on töihin tullessa ollut lööpissä, niin kyllä siitä on kahvipöydässä keskusteltu. Muuten on tehty oikeaa työtä.

Paratiisin lapsia

Kemppaisen pari vuotta sitten valmistunut aatehistoriallinen väitöskirja käsittelee väkivallan ja rauhan kysymyksiä teologian, politiikan ja metafysiikan näkökulmista.

Tutkimuksessa on kaunis kuvaus olemassaolosta, kristityn silmin katsottuna. Olemassaolo alkaa rauhasta ja palaa lopulta rauhaan. Eedenin paratiisin täydellisyys on meitä jälleen vastassa uudessa Jerusalemissa. Olemassaolon perimmäinen lähtökohta ja päämäärä on siis hyvyyden, totuuden ja kauneuden rauhaisa yhteys.

Kristinuskon ulkopuolella käsitys olemisesta on sen sijaan jatkuvaa taistelua. Kamppailua käyvät kaaos ja järjestys, samuus ja toiseus, ero ja identiteetti. Moderni ja postmoderni ajattelu nousevat tästä taistelusta.

Tutkimusaihe löytyi, kun dogmatiikan yliopistonlehtori Olli-Pekka Vainio innosti gradupajassa Kemppaista vilkaisemaan brittifilosofi John Milbankin ja yhdysvaltalaisen teologin David Bentley Hartin ajatuksia.

‒ Kurkistin ja innostuin kovasti.

Robin Hood pelasti Hyrynsalmen

Pikkupoikana Lauri Kemppainen rymysi pitkin Hyrynsalmen pihoja ja pientareita Robin Hoodina ja Turtles-animaatiosarjan sankarikilpikonnana. Hyvän ja pahan taistelu kiehtoi loputtomasti. Hyvä oli tosi hyvä ja paha oli tosi paha ‒ ei mitään siltä väliltä.

‒ Se oli pienen pojan ajatusmaailman ihanaa mustavalkoisuutta.

Aikuisena Turtles-maailma, jossa virheetön Leonardo aina voittaa pahan Silppurin, ei enää vetänyt puoleensa.

Tilalle on tullut esimerkiksi telkkarisarja The Sopranos, jossa mafioso Tony Soprano tasapainoilee perheensä ja rikollisjärjestön välillä ja hakee perheongelmiinsa ja masennukseen apua terapeutilta.

Sopranon maailmassa oikeiden ratkaisujen löytäminen ei ole helppoa. Kukaan ei ole kokonaan hyvä eikä kokonaan paha, eikä väkivalta ratkaise lopulta mitään.

Minkä tahansa nykypäivän konfliktin ratkaisemisessa tarvitaan tämä silmien avautuminen, Kemppainen sanoo. Hyvää ja pahaa on aina kaikilla puolilla.

Kuiluun tuijottajat

Väitöskirjaansa suunnitellessaan Kemppainen ajatteli käsittelevänsä aihettaan paljolti politiikan tasolla. Ajatukset humpsahtivat kuitenkin koko ajan kerrosta syvemmälle, olemassaolon perimmäisen luonteen tarkasteluun: kuuluuko väkivalta väistämättä elämään, voiko uhrien olemassaoloa välttää?

‒ Väikkäri veti päätyyn pikkupoikana alkaneen ajatuskuvion. Tulos on, että tässä maailmassa ihminen joutuu tuijottamaan väkivallan kuiluun.

Eikä tämä kuilu ole kaukana, vaan oman puseron sisällä. Niin kauan kuin pappi tassuttelee nykyruumiissaan, hän joutuu kilvoittelemaan raadollisia impulssejaan vastaan. Hän kertoo esimerkin. Kun Kainuun jäärä kohtaa ylimielisyyttä tai epäkunnioittavaa käytöstä, hänellä on kova kiusaus vastata samalla mitalla: ylimielisesti ja epäkunnioittavasti.

‒ Kamppailen, etten reagoisi ärsytyksen ensimmäisellä impulssilla. Tätä voi kutsua aikuisuudeksi, sivistykseksi tai henkiseksi kasvuksi.

Jos epämiellyttäviä impulsseja ei kykene hyväksymään itsessään, ne täytyy ulkoistaa. Silloin toinen ja toisenlainen muuttuu mielikuvissa pahaksi. Tämä saa ihmisen etsimään konflikteja, jotta hän voi ylläpitää kuvaansa kahtia jakautuneesta maailmasta, filosofi-teologi selostaa.

Viisaus äitinsä rinnoilla

Kemppaisen väitöskirjan hauskimmassa kohdassa puhutaan vaimosta, tyttärestä ja vinttikoirista. Kun Kemppainen naputteli tutkimustaan, vaimo Heini-Maari imetti vastasyntynyttä Alma Sofiaa. Nimi on latinaa ja tarkoittaa viisauden sielua tai viisauden äitiä. Vaikuttiko tutkimustyö nimivalintaan?

‒ Luin teininä Jostein Gaarderin Sofian maailman ja lukiossa innostuin filosofiasta. Ajattelin, että jos minulla joskus on tytär, hänen nimensä voisi olla Sofia.

Lapset ovat opettaneet Kemppaiselle viisautta kipeälläkin tavalla. Omat välittömät halut on ollut pakko laittaa sivuun.

‒ Olisin ollut hyvä isä Tolstoin ja Dostojevskin aikana. Silloin oli lastenhoitajat ja isä sai kirjoitella yömyöhään työhuoneessaan. Kun lapset olivat parhaimmillaan, isä kävi joskus heitä vilkaisemassa.

Kemppainen viihtyisi välillä oman päänsä sisällä, mutta Alma Sofia, 4, ja Saimi Serafiina, 1, tarvitsevat huomiota.

‒ Tärkeysjärjestys on mennyt uusiksi.

Kemppainen innostuu kehumaan puolisoaan. Minkä määrän vaatteitakin Heini-Maari on heille huolehtinut!

‒ Luojan kiitos, vaimolla on ekonomin organisointikykyä!

Räppäri teologia älykkäämpi

Kemppaisen väitöskirjasta saa tietää, että perheen afgaaninvinttikoiran nimi on Dälek ja englanninvinttikoiran nimi Hart. Miksi tällaiset nimet?

‒ Dälek on amerikkalainen hiphop-artisti, ja Hart on teologien ykkönen. Räppiä ja teologiaa!

Se isäntää vähän huvittaa, että räppäri on teologia älykkäämpi.

‒ Hart-poika ei ole koiramaailman nokkelin tapaus.

Miten lemmikit antavat Kemppaiselle rauhankasvatusta?

‒ Kun elää koiran kanssa, huomaa, että rauhan, rakkauden ja hyvyyden kaipuu ulottuu ihmisen ulkopuolelle. Koirat rakastavat huomiota, läheisyyttä ja elämän jakamista. Ei eläin ole lihakone, joka olisi kiinnostunut vain ruuasta.

Yhden parhaista uskonnonfilosofisista oppitunneistaan Lauri Kemppainen on saanut Dälekin kanssa Kainuun metsissä. Hän oli lähtenyt mökkiin kirjoittamaan jotakin tekstiä, kun myrsky ympärillä yltyi hurjaksi.

‒ Kun menin nukkumaan, koira kömpi samaan sänkyyn, se tuli minulle peitoksi. Pimeässä tunsin, miten sen sydän löi jalkaani vasten. Tämäkin on luontoa, eivät vain ne sokeat luonnonvoimat, mitkä ulkona jylläsivät.

Heikompi muuttuu ruuaksi

Luontokappaleetkin kaipaavat siis vuorovaikutusta. Kemppainen selittää, kuinka Homo sapiens ja Canis lupus familiaris hakevat toisistaan läheisyyttä ja turvaa. Ja toisaalta luonto kuitenkin on väkivaltainen järjestelmä.

‒ Ei siellä kuolla läheisten ympäröimänä. Vahvempi vie ja heikompi muuttuu ruuaksi.

Luonnosta voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että vahvemman kuuluukin jyrätä ja kaikki muu on haihattelua, Kemppainen sanoo, ja viittaa Friedrich Nietzscheen. Tämän filosofin mukaan vahvemman pitää kukoistaa, koska se on luonnollista.

Kemppainen lukee luontoa toisin. Todellisuudessa on hyvyyttä ja kauneutta, joka ei rajoitu ihmisten välille. Se, mitä ihmisen ja eläimen välillä tapahtuu, puhuu Jumalasta.

‒ Koirat ovat laajentaneet käsitystäni todellisuudesta ja vahvistaneet haluani olla kasvissyöjä.

Kukaan ei pelkää

Inhimillinen tietoisuus on jännästi luonnon ja Jumalan välissä. Raamatun alussa ja lopussa puhutaan siitä, että kukaan ei pelkää ketään.

Kun luonto havahduttaa kaipaamaan rauhaa ja kauneutta, ikävää ei Kemppaisen mielestä kannata hätistellä pois. Jumala puhuttelee ihmistä kivussa, joka syntyy, kun kaipaus ja todellisuus eivät kohtaa.

Puhe langenneesta maailmasta sanoittaa Kemppaiselle tämän jännitteen. Maailma viittaa johonkin, joka ei vielä toteudu. Ristiriitaisuuteen ei pidä antaa pyöristeltyjä vastauksia, sillä sellaiset eivät puhuttele.

Kemppainen on löytänyt uudelleen Paavalin kirjoitukset lihasta ja hengestä. Liha ja henki ovat Kristuksen kuninkuuden alkuun asti vastakkain, sodassa. Rauha alkaa, kun Kristus tuo Isän eteen kaiken voitettuna ‒ jokaisen henkivallan ja tämän maailman ruhtinaan.

‒ Enää minun ei ole vaikea uskoa, että maailmassa vaikuttaa voimia, jotka estävät Jumalan tahtoa tapahtumasta. Tämä tuntuu lohdulliselta, ei vanhentuneelta.

Rauha läsnä ja kadoksissa

Märkää lunta on satanut niin, että kapitulin ulko-ovi ei mene kunnolla kiinni. Alhaalla kadulla asuntovelallinen keskiluokka tarpoo paksussa loskassa kohti lounasravintoloita. Kemppainen toivoo, että hän voisi kertoa heillekin, että elämä ei ole sattumanvaraista selviytymistaistelua.

‒ Elämä on pohjimmiltaan rauhaa, hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta. Näitä ihminen kaipaa, koska ne kertovat Jumalasta.

Miten me maahan tuijottajat uskaltaisimme nostaa päämme ja muuttaa asumaan rauhan valtakuntaan?

Kemppainen rypistää otsaa ja miettii tovin.

‒ Eihän sielujen rauhaa ole maan päällä olemassakaan, laulaa Jaakko Löytty. Jos ihminen pysyy herkkänä ja myötätuntoisena maailmaa kohtaan, hän ei voi aina kokea rauhaa.

Kemppainen päätyy siihen, että rauha on Jumalan lahja.

‒ Kristuksessa Jumala voittaa maailman rauhattomuuden ja tekee sovinnon. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle. Rauhan ytimessä on Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus.