Yleissivistävää uskonnonopetusta?

 

”Hei Risto, mä en kyllä haluaisi tappaa teitä, mutta meille opetettiin islamin tunnilla, että muslimit tulee viimeisenä päivänä Suomeen ja tappaa kaikki kristityt.”

Tällaisesta keskustelusta suomalaisen alakoulun välitunnilla kuulin hiljattain. Nimi on muutettu, mutta keskustelun sisältö oli kuta kuinkin tämä kristityn lapsen kertomana. Tämä herätti ajatuksia monikulttuuristuvan Suomen koulujen uskonnonopetuksen järjestämisestä.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Tällä hetkellä laki sanoo, että kuntien on järjestettävä koululaisilleen oman uskonnon opetusta, jos kunnan alueella asuu vähintään kolme samaan uskontokuntaan kuuluvaa oppilasta ja heidän huoltajansa pyytävät sitä.

Opetuksen tulisi olla tunnustuksetonta eikä se saisi sisältää uskonnon harjoittamista [tarkennus 7.10. klo 15:00: Tunnustuksettomuuden vaatimuksesta vallitsee näkemyseroja, eikä sitä esimerkiksi ole kirjattu lakiin tai Opetushallituksen ohjeisiin.]. Oppilaat saa kyllä esimerkiksi laittaa lukemaan rukouksia ääneen, mutta tällainen oppimiskokemus pitäisi erottaa uskonnon harjoittamisesta eli itse rukoilemisesta. ”Opetuksen tavoite on uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys” Suomen uskonnonopettajain liitto tiivistää. Opettajilta ei myöskään vaadita opettamaansa uskontoon kuulumista.

Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten kohdalla opetus toteutunee useimmiten pätevästi, mutta Suomen kontekstissa uusien uskontojen kohdalla opetuksen laatu vaihtelee.  Päteviä opettajia on harvassa, eikä opetuksen sisältöä pystytä kovin hyvin kontrolloimaan. Tunnustuksellisuuden erottaminen itsessään tunnustuksellisen uskonnon opettamisesta voi olla hyvin vieras käsite monelle uskonnolle. Moni kristittykin kamppailee tällaisen uskonnolle itselleen vieraan giljotiinin kanssa.

Tuntuu, että nykyisessä systeemissä yritetään istua kahdella tuolilla, eikä kummallakaan oikein pysytä mukavasti.

Voi siis olla, että muslimilapsen tiivistelmä siitä, mitä islamin tunnilla oli opetettu, pitää hyvinkin paikkansa. Tällainen oppi ei käsittääkseni kuitenkaan kuulu islamin päähaarojen opetuksiin.

Keskustelun herättämiseksi nyt seuraa provosoivaa pohdintaa. Kuuluuko kunkin oman uskonnon (teoriassa) tunnustukseton opetus enää Suomen kouluihin, jos sen sisältöä ei voida kontrolloida yhä pirstaleisemmaksi käyvässä uskonnollisessa kentässä?

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) onkin jo ehdottanut vähimmäisryhmäkoon nostamista kolmesta kymmeneen oppilaaseen vedoten uusien uskontojen opettajien huonoon kelpoisuustilanteeseen. Myös ääniä oman uskonnon opetuksen lakkauttamisen ja kaikille yhteisen uskontotiedon opetuksen aloittamisen puolesta on kuultu.

Ehkä joku pitää minua nyt vapaa-ajattelijoiden asianajajana, mutta minusta oman uskonnon opettaminen kuuluu koulua luonnollisemmin oman uskonnollisen yhdyskunnan ja kodin vastuulle. En kuitenkaan ole vapaa-ajattelija, vaan luterilainen kristitty: tämä näkemys sopii oikein hyvin luterilaiseen regimenttioppiin, joka erottaa maallisen vallan kirkollisesta vallasta.

Ehkä toisin oli aikana, jolloin kirkko ja valtio olivat yhdessä huolimatta vuoden 1870 virallisesta erosta. Tänä päivänä, kun kansankirkko valtion näkökulmasta hoitaa enää lähinnä hautausmaita, tukkii sosiaaliturvan porsaanreikiä sekä avaa ja päättää valtiopäivät jumalanpalveluksella, ei voida enää olettaa, että valtion koulujen tehtävänä olisi automaattisesti kasvattaa koululaisista hyviä uskonnollisia ihmisiä. Uskonnollisen yleissivistyksen tarjoaminen sille kyllä kuuluu. Uskonnothan eivät nimittäin ole mihinkään häviämässä tästä maailmasta.

Viidennes suomalaisista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Luterilaisesta kansankirkosta erotaan nopeasti, ja kastettujen määrä on laskussa. Lisääntyvä maahanmuutto kasvattaa muita uskonnollisia yhdyskuntia. Myös muut kristilliset kirkot kasvavat. Uskonnollinen kenttä monimuotoistuu ja opetuksen näkökulmasta monimutkaistuu.

Olisiko siis kaikille parasta, että jokainen uskonnollinen ja uskonnoton koululainen saisi samaa uskontotiedon opetusta? Jos tähän päädyttäisiin, erityisen painokkaasti tulisi tietenkin opettaa Suomen historiaan ja kulttuuriin lähtemättömästi vaikuttaneita läntisen ja itäisen kristinuskon haaroja. Kymmenen käskyn ulkoa opettamisen tulisi edelleen kuulua koulun tarjoamaan yleissivistykseen, koska muodostaahan se lainsäädäntömme perustan. Myös muihin uskontoihin tutustuttaisiin. Lukiossa voisi edelleen valita kristinuskon teologiaan ja historiaan sekä maailmanuskontoihin syventäviä kursseja. Opetetaanhan teologiaa ja uskontotiedettä edelleen yliopistossakin. Uskonnonopettajista ei siis tulisi työttömiä. Eikä maastamme sen pakanallisempaa kuin se jo on.

Kaikille yhteisessä uskontotiedon opetuksessa näin järjestettynä ei toteutuisi ainoastaan vapaa-ajattelijoiden vaatimus. Näin voitaisiin taata uskonnollisen kouluopetuksen päätyminen päteviin käsiin. OKM:n ehdotuksessa moni vähemmistö jäisi yksinkertaisesti vaille koulun tarjoamaa uskonnollista yleissivistystä, jos ryhmäkoko ei täyttyisi. Kaikille yhteisessä opetusmallissa nekin, jotka muuten kuulisivat toisista uskonnoista vain oman perinteensä version, saisivat ainakin yhdessä paikassa kaikista uskonnoista yleissivistävän kuvan. Uskonnottomienkin perheiden lapset joutuisivat tutustumaan uskontojen – erityisen painokkaasti kristinuskon – maailmaan ainakin teoriassa. Vapautuksia ei jaeltaisi eikä oppilaita eroteltaisi. 

Näin helpottuisi myös Raamattunsa todesta ottavien perheiden lapsien monesti kokema ristiriita liberaalin koulu-uskonnon ja kodin paljon perinteisemmän opetuksen välillä: koulussa ei edes yritettäisi astua ”oman uskonnon” reviirille vaan opetettaisiin yleisesti uskonnosta. Näin selkiintyisi kodin ja koulun sekä uskonnollisen yhdyskunnan ja koulun välinen roolijako lasten kasvatuksessa. Koulu tarjoaisi välineet, joilla tarkastella uskontoa ilmiönä, kun taas koti ja uskonnollinen yhdyskunta opettaisi sitä perheen ihan oikeasti omaa uskontoa. Kansankirkollakin olisi silloin lasten ja nuorten uskonnollisessa kasvatuksessa oiva profiilin nostamisen paikka.

Eikä yhdenkään lapsen tarvitsisi enää kuulla, että koulussa opetettiin yhden uskonnon jäsenten surmaavan kaikki muut.

Voi kuutenkin myös olla, että olen väärässä.