Voisitko rukoilla puolestani?

 

Kysyin ystävältäni, voisiko hän rukoilla puolestani. Minulla oli rukousaihe, johon tarvitsin tulitukea. ”Ilman muuta rukoilen”, hän vastasi. Olin hyvin iloinen – mutta vain hetken. Pikkuhiljaa mieleeni nousi epäilys. Muistan, että ystäväni on usein puhunut, kuinka hän on niin huono rukoilija, laiska raamatunlukija ja saamaton hengellisen elämän hoitaja. Hän on käytännöllinen kristitty, joka elämän vastoinkäymisten edessä mieluummin käärii hihansa kuin ristii sormensa. Lisäksi hän on taitava kohtaamaan ihmisiä. Niinpä olin varsin vakuuttunut, ettei ystäväni koskaan rukoillut asiani puolesta. Ihmissuhdetaitojensa ansiosta hän kyllä osasi antaa juuri sen ainoan oikean vastauksen, joka piti antaa. Ja se vastaus hoiti minua – mutta minä jäin kaipaamaan sitä rukousta.

Niinpä pyysin rukousta toiselta ystävältäni. Hän vastasi: ”Rukoilen, jos muistan.” Ymmärsin hyvin. Hän oli asiakeskeinen ja pikkutarkka ihminen, joten hän ei halunnut pyhien asioiden äärellä luvata jotain, mitä ei voisi varmuudella pitää. Niinpä ystäväni joutui tasapainoilemaan. Toisaalta hän ymmärsi rukouksen niin tärkeäksi asiaksi, ettei rukouspyynnöstä voi kieltäytyä. Toisaalta ei voinut myöskään valehdella, jos vaikka sattuu unohtamaan keskustelumme. Luulen, että hän vastausta antaessaan rukoili välittömästi hätäisen rukouksen mielessään, että olisi ainakin teoriassa täyttänyt kristityn velvollisuutensa. Silti hän jätti minulle aika kurjan olon. Olenko minä sellainen ystävä, jonka puolesta ei edes muisteta rukoilla.

Kaipasin sitä esirukousta, joten käännyin kolmannen ystäväni puoleen. Tiesin hänet ihmiseksi, jolle rukous oli hengellinen äidinkieli. Oletin, että jos joku, niin hän rukoilee mielellään pyytämäni aiheen puolesta. Sain vastauksen: ”Rukoilen, jos Pyhä Henki muistuttaa minua.” Olin hämilläni. Halusiko hän olla hetkessä elävä, vapaa ja huoleton jopa rukouspyyntöni suhteen? Myöhemmin tajusin hänen ajattelumallinsa. Tälle ystävälleni rukous ei ole suoritus. Se on heittäytymistä ja rukouksen hengessä olemista. Joskus rukous kulkee, joskus ei. Kun hän kokee, että aloite tulee Jumalalta, hän voi itsekin astua rukouksen virtaan ja rukoilla niitä asioita, joita Jumalan sydämellä on. Silti minulle tuli ulkopuolinen olo. Ystävälläni ja Jumalalla oli selvästi joku keskinäinen sisäpiiri, jossa minun rukouspyyntöni ei paljoa painanut.

Kenenkään lukijan ei tarvitse nyt arvailla, ketä ystäviäni tässä esittelin. En tarkalleen ottaen ketään – ja vähän kaikkia. Olen itse tuo keskimmäinen. Meitä vaan on niin erilaisia. Jokainen oma persoonansa. Jokaisella oma tapansa lähestyä elämää, hengellisiä asioita ja Jumalaa. Vaikka Jumalan luo on vain yksi tie, Kristus, on askeltamisen tapoja yhtä monta kuin on tien kulkijoitakin. Jokaisessa tavassa on puutteensa ja jokaisessa vahvuutensa. Kun ne kaikki laitetaan yhteen koriin, saattaa se rukouksin vielä joskus toteutua.

Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.