Voiko diakoniaa brändätä?

 

Kirkon julkisuuskuva on pahasti tärähtänyt. Kuva muistuttaa huonolla kameralla otettua vahinkolaukausta, joka ei osu mihinkään eikä kuvaa mitään. Samea ja väritön möhkäle ei jätä edes kylmäksi vaan tekee välinpitämättömäksi.

Viime vuodet kirkko on korjannut julkisuuskuvaansa, mutta unohtanut mainita, että jatkuvasti kirkon avun varassa elää kymmeniä tuhansia kaikkien yhteiskunnan verkkojen läpi pudonneita avunsaajia. Kirkko ei osaa (uskalla) kertoa sankariteoistaan, vaan vaikenee niistä tarpeettomasti. Kahden käden gospel on soinut ilman kaiuttimia.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

Miksi hyvän tekemisestä on niin hankalaa kertoa mediassa? Onko syy siinä, etteivät hyvät uutiset kiinnosta ihmisiä? Vai onko kuitenkin kyseessä jonkinlainen näennäinen nöyryys, joka ei salli auttamistyön nostamista otsikoihin? Onko siis jotenkin arvostettavampaa auttaa salaisesti kuin kertoa auttamistyöstä avoimesti?

Auttamisen itsekorostukseen on vuosisatojen ajan liittynyt moraalinen ongelma. Mikäli auttaminen perustuu altruismiin eli itsensä hylkäävään rakkauteen, siihen ei saisi liittyä mitään tyydytykseen tai onneen liittyvää tunnetta eikä sitä saisi millään tavalla palkita. Jo pelkästään onnen ja ilon tunne auttamisesta tulkitaan usein ehdolliseksi rakkaudeksi, mikä ei ole enää sopusoinnussa kristillisen lähimmäisenrakkauden kanssa.

Auttamistyön arvioinnissa tulisikin tulevaisuudessa luopua kokonaan altruismin vaatimuksesta ja jättää se ainoastaan äidinrakkauden piiriin kuuluvaksi. Kaverin jeesaamisesta tulisi pyyhkiä turha pyyteettömyys pois ja luottaa enemmän vastavuoroisuuden voimaan. Kun ihminen auttaa tuntematonta, voi hän apua tarvitessaan luottaa siihen, että hänkin saa avun.

Suomen diakonit kokoontuvat ensi viikolla omille neuvottelupäivilleen Ouluun. Päivien aikana hahmotetaan diakonian roolia kirkossa ja yhteiskunnassa. Uusimpien tutkimusten mukaan diakonit tuntevat parhaiten suomalaisten perheiden ahdingon ja lasten kurjuuden. Heidän äänensä tulisikin saada voimakkaammin esiin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ongelmana vain on se, että diakonit tarvitsevat lisää rohkeutta ja tietoa yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Mikäli kirkon julkisuuskuvaa halutaan kunnolla muokata, pitäisi diakoniatyöntekijät nostaa takapenkistä estradille. Kirkon kivijalka rakennettaisiin välittämisen varaan ja unohdettaisiin hetkeksi moraaliset ja opilliset teemat. Kun ihminen on hädässä, häntä tuskin kiinnostaa auttajan seksuaalinen suuntautuminen tai suhtautuminen naispappeuteen. Olennaista on pala leipää ja lempeä katse. Sen diakoniatyöntekijät tekevät kirkossa parhaiten.

 
Dei, artikkeliban.(2) 30.6.- MJa