Vein taaperon kirkkoon

 

Taapero ja luterilainen jumalanpalvelus eivät ole kaikkein helpoin yhdistelmä. Uhmaan kaikkia todennäköisyyksiä ja vien iltatähtemme aina silloin tällöin kotikirkon pääjumalanpalvelukseen, siihen tavalliseen kymppimessuun. Vaikka stressitaso kohoaa jo pelkästä ajatuksesta, koen käynnit silti tärkeiksi.

Puolituttu kommentoi vuosia sitten: ”Ehtiihän sitä osallistua myöhemmin. Sitten kun lapset ovat muuttaneet pois.” Toki, mutta minusta on silti väärin väheksyä hengellisen kasvatuksen tärkeyttä. Tapakristillisyyttä on monenlaista. Parhaimmillaan hyvä tapa varjelee. Se, joka on joskus tottunut istumaan kirkon penkissä, saattaa palata sinne pitkänkin tauon jälkeen.

Dei, retroäijät, neliöb. 9.-15.7.

Miten messut sujuvat taaperon kanssa? Alla muutamia päiväkirjamerkintöjä.

Kirkon pihamaalla kumisevat tapulin kellot. En ole aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka syvä ja läpitunkeva ääni niissä on. Juniori seisoo hipihiljaa, mikä on harvinaista. Tallustamme kirkon sivuovelle, jonka lähellä on lasten leikkipaikka. Istumme kuitenkin ensin puupenkkiin.

Virsien aikana nuoriherra selaa keskittyneesti laulukirjaansa, mutta liturgin puhuessa mielenkiinto lopahtaa ja katse etsiytyy lähetyskynttelikköön. Sinne siis. Tiputamme kolikon pieneen kirstuun ja sytytämme kynttilän. Huokaisen hiljaisen rukouksen niiden siskojen ja veljien puolesta, jotka ovat lähteneet maan ääriin saakka.

Saarnan aikana valloitamme leikkipaikan. Huopainen flanellotaulu on ehdoton suosikki. Muistan ne omasta lapsuudestani. Pyhäkoulutätien laukku kiersi kodista kotiin ja pursusi mitä mielenkiintoisimpia tavaroita. Tällä kertaa juniori tekee raamatunteksteistä oman versionsa. Puussa istuvat Jeesus ja lampaat sulassa sovussa. Saarnaaja saarnaa, ja kuulen sanan sieltä täältä. Uskontunnustukseen on kuitenkin helppo yhtyä.

Seuraavaksi vuorossa on sivuparvi, joka ammottaa tyhjyyttään. Juniori päättää kokeilla, onko lattian alla hyvä kaikupohja. Onhan siinä. Lisäksi parvi kallistuu juuri sopivasti. Laskemme vierekkäin liukumäkeä.

Kun laskeudumme alas, nuoriherra ampaisee vauhtiin ja juoksee kohti vastapäistä parvea. Kävelen perässä. Nolottaa sopivasti, vaikkei siihen ole mitään syytä. Tervehdin suntiota, joka istuu miksauspöydän takana. Samalla mietin, miksei kukaan ole lahjoittanut kirkkosaliin kevyesti rullaavaa leikkimopoa.

Ehtoollisosion alkaessa tajuan tehneeni virheen. Pakkasin mukaan vain vesipullon ja marjapatukan. ”Missä leipä? Tahtoo leivän!” kajahtaa vierestä. Niin, isi on välillä hajamielinen. Selitykset kaikuvat kuuroille korville, ja desibelitaso nousee. Muutama pää kääntyy, ja yksi moittiva katse taittaa kamelin selän. Pakkaan kirkkorepun ja nappaan huutavan pikkuhyeenan kainalooni. Ehkä raitis pihailma auttaa.

Jos selviydymme ehtoollisjonoon saakka, mukana on usein kasa pehmoleluja. Siis sekä juniorilla että isukilla. Saamme osaksemme hymyjä, mikä lämmittää. Kun liturgi laskee kätensä lapsen pään päälle ja lausuu siunauksen, yhdyn siihen hiljaa mielessäni. Siinä hetkessä on kaikki kohdallaan.