Kirjoittanut
KTM, teologian opiskelija Suomen teologisessa opistossa Hangossa. Suomen Vapaakirkon Nuoret ry:n johtokunnan ja New Wine Finland -johtotiimin jäsen.Jatkan vielä vähän viimeviikkoiseen kirjoitukseeni viitaten: Seurakunta kääntyy helposti sisäänpäin myös siinä mielessä, että pelkästään toimintojen pyörittäminen jo olemassaolevia jäseniä varten imee kaikki resurssit, sekä palkattujen työntekijöiden että vapaaehtoisten. Näin seurakunnan johtajistossa mukana olevana voin sanoa, että minusta me turhan paljon painotamme kutsumuksen löytämistä ja omilla lahjoilla palvelemista yhteisömme ja kirkon seinien sisällä, sen sijaan että haastaisimme ja varustaisimme käyttämään lahjoja Jumalan valtakunnan eteenpäinviemisessä siellä, missä niitä kipeimmin tarvitaan – kirkkojemme seinien ulkopuolella.
Yksi syy tähän taitaa olla se, että meillä, jotka olemme mukana seurakunnan johtamisessa, on yleensä kutsumus nimenomaan palvella seurakuntaa. Oman kutsumuksen näkökulmasta on melko helppoa alkaa nähdä kaikki kutsumukset vain seurakunnan sisäisen toiminnan kannalta. Vaikka seurakunta on yhteisönä sen luonteinen, että ”kun kokoonnumme yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa” (1. Kor. 14:26), on fakta, että enemmistön päätoiminen kutsumus on palvella seurakunnan ulkopuolella, eivätkä nämä kutsumukset ole yhtään sen vähempää kutsuja ”kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön” (kuten sanontamme kuuluu) kuin niillä, jotka palvelevat pääasiassa seurakunnan sisällä. Liian usein me huomaamattammekin käytännössä ja puheen tasolla arvotamme kutsumuksia sen mukaan, kuka niiden toteuttamisesta maksaa palkan. Meidän identiteettimme Jumalan valtakunnan kutsuttuina palvelijoina ei kuitenkaan tulisi olla siinä, mikä organisaatio maksaa palkkamme, vaan siinä, miten voimme olla mukana toteuttamassa Jeesuksen meille antamaa missiota, Jumalan valtakunnan levittämistä tämän maailman keskellä.
Itse asiassahan me puhuessamme ”kokoaikaisesta Jumalan valtakunnan työstä” puhummekin kokoaikaisesta seurakuntatyöstä. Näistä kahdesta ei kuitenkaan pitäisi puhua samana. Vaikka päätoiminen seurakunnan palveleminen onkin arvokasta työtä ja Uuden testamentin mukaan ansaitsee sekä taloudellisen tuen että yhteisön arvostuksen, on se vain yksi tehtävä muiden joukossa Jumalan valtakunnan missiossa. Uuden liiton aikana ei pappeja enää tarvita siihen, että he toimisivat välittäjinä Jumalan ja ihmisen välillä, sillä ”yksi on välittäjä(…), ihminen Jeesus Kristus” (1. Tim. 2:5) – seurakunnan palvelijoina heitä sen sijaan tarvitaan – ja toisaalta me kristityt olemme ”kuninkaallinen papisto (…), määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan” (1. Piet. 2:9). Tätä kuninkaallista papistoa tarvitaan epätoivoisen kipeästi tämän maan ja maailman kouluissa, sairaaloissa, bisnesmaailmassa, kuntaorganisaatioissa, oikeuslaitoksissa, palveluyrityksissä – you name it. Seurakunta toimii siellä, missä sen ihmiset toimivat kutsuttuina Jumalan valtakunnan kokoaikaisina työntekijöinä.
Tämän kaiken sanon kauppatieteen maisteriksi opiskelleena, joka on pikkuhiljaa suuntautumassa siihen kokoaikaiseen seurakuntatyöhön. Minulta on usein kysytty, onko minulla kutsu ”kokoaikaiseen Jumalan valtakunnan työhön” tarkoittaen nimenomaan kokoaikaista seurakuntatyötä. En ole oikein osannut siihen vastata, ja nyt vuosikaudet mietittyäni olen sitä mieltä, ettei tarvitsekaan. Minun kutsumukseni ei ole tulla seurakunnan palkkaamaksi, vaikka saattaisin sitä joskus ollakin, vaan kutsumukseni on viedä eteenpäin Jumalan valtakuntaa sen kautta, että palvelen seurakuntayhteisöä olemalla mukana sen varustamisessa ja johtamisessa niillä lahjoilla, joita Jumala on minulle antanut. Olen toteuttanut tätä kutsumustani sekä palkattomana että palkattuna, työttömänä, opiskelijana ja työntekijänä, sekä oman toimen ohella, sivutoimisesti että ympärivuorokautisesti. Aion toteuttaa vastakin. Ja rukoilen, että minustakin voisi tulla sellainen seurakunnan palvelija, joka nostaa esiin ja lähettää kutsuttuja Valtakunnan työntekijöitä joka puolelle tätä kaupunkia, maata ja maailmaa.
