Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Vaikuttajan virheliike

 

– Mistä minä olisin arvannut, että ongelma piiloutuu, kerron puolisolle ja selitän, että tämä tapahtui kauan sitten. Tarkoitan todella kauan sitten. Tarkoitan aikaa ennen euroja ja Nokian kännyköitä, kun olin nuori ja tykkäsin sukeltaa, tehdä vedessä kuperkeikkoja ja kaikenlaista muutakin jännää.

 

Janoinenlammas.fi neliöb.8.5.-4.6.

Tottakai olin kuullut, että ei, ei, ei. Ei niin saanut tehdä, mutta kun kukaan ei nähnyt ja olen niin nopea. Hätäilin.


Uimaretken päätteeksi tunsin paineen korvakäytävässä. Tökkimällä onnistuin tiivistämään veden turvottaman vahatulpan niin, että se painui meatus acusticus externuksen uumeniin sulkien ilmayhteyden tärykalvolle.


Häh? En kuule, selitin kesäkunnan terveysasemalla.

 

Muistan, miten hoitaja asetti astian olkapäälleni, aivan korvan alapuolelle ja kuinka mieleeni juolahti hollantilaisen taidemaalarin omakuva, jossa hänellä on hattu. Ei se viljapellon värinen, eikä asiallisen aikuisen borsalino, vaan sellainen mielensäpahoittajan karvareuhka. Taiteilija istua mököttää vihreä palttoo yllään, pää sideharsolla kieputettuna, tutun keltaisessa huoneessaan.

 

– Käykö minulle kuten Vincent Van Goghille? Kysyn samalla, kun hoitaja tykittää truutalla vettä korvaani.

– Mitä hänelle tapahtui?

– Hän menetti toisen korvansa, naurahdan ja yritän kurkata takanani seisovaa, mutta hoitaja ruuvaa nuppini varmoin ottein alkuasentoon samalla, kun ohjaa toisella kädellä astiaa lähemmäs korvaani.

– Oliko hänellä vaikkua?

– Ei, vastaan nauraen ja kerron teorioista. Että taiteilija suuttui ystävälleen, pettyi rakkauteen, leikkasi korvannipukan, ehkä kääri jopa kokonaisen korvan nenäliinaan ja postitti käpristyneen klöntin kaipauksensa kohteelle.

 

Vaikun valuessa pahvitötteröön, hoitaja ihmettelee milloin tämä kaikki tapahtui.

 

Kerron ajasta, jolloin taiteilija sai myytyä vain yhden teoksen. Hoitaja kuuntelee keskittyneesti, pyyhkäisee pesuvedet poskeltani, laittaa astian sivuun ja pyörittää päätään.


– Tähtikirkas yö ja Auringonkukat, hän toistaa ja pahoittelee, ettei ole kuullutkaan tämmöisestä taiteilijasta: – 
Onko edes paikkakuntalaisia, hän epäilee kääntyessään ovea kohti ja avattuaan sen, sanoo varmana, ettei ainakaan hänen aikana ole sellaista hoidettu, että kyllä hän muistaisi tuollaisen.

 

Ajattelin kirjoittaa aiheesta blogin, sanon puolisolle.

 

Hän keittää kahvia ja kysyy, mikä on tarinan opetus. Kohautan olkapäitä. Pitääkö tarinassa olla opetus? Mies nyökkää ja minua ärsyttää. Miksi se nyt haluaa opetuksen? Olin ajatellut kertoa aikakapselista putkahtaneen mukavan muiston, mutta ilman opetusta täytän vain tyhjää tilaa. Ei hän niin sanonut, mutta siltä minusta tuntuu. Tuijotan lattialla peuhaavia maremmanon pentuja. Toinen nuolee kaverin korvaa ja siitä toisesta näkee, että se nauttii ja silloin keksin Todella Upeita Ajatuksia.

 

Mietin hetken ja jatkan kirjoittamista.

 

Naputtelen otsikon isoilla kirjaimilla ja se kuuluu näin: ”Vaikku ei lähde huutamalla”.

 

Ystävä, onko sinulla korva tukossa? Kaipaatko muutosta? Kuule, älä nosta kättä. Älä heiluta edes sormea. Mitä siitä, vaikka olisit vaikuttanut tilanteeseen ja tiedät ne monet kerrat, kun olisit voinut toimia toisin. Tee nyt hyvin itsellesi. Luovu pumpulipuikoista, jätä lyijykynä kirjoittamista varten ja hae ammattilaiselta apua. Paniikissa tehdyt ratkaisut ovat päättömiä. Lopullisia ei voi perua.

 

Kirjoitan teille kaverukset: Puhukaa totta toisillenne. Aloita itsestäsi. Jos sinulla on vaikkuklöntti korvassa, kyllä sinä sen tiedät, miksi väität, että kaikki on hyvin?

 

Lopuksi: Jos kaveri ei kuule, ehkä hän näkee. Anna kukkia, kirjoita kirje, maalaa taulu, tanssi. Tartu kädestä, anna pusu poskelle. Hymyile. Yhteys alkaa pienestä.