Olen mukana draamassa, missä koetellaan äidin ja tyttärien suhdetta. Nuoret näyttelijät antavat kaikkensa inspiroiden meitä vanhempiakin miltei hurmioon. Nauretaan, kiljutaan, itketään, tsempataan ja näytellään vahvasti. Jokainen päivä alkaa yhteisellä hartaudella ja rukouksella, siitä lähdetään palvelemaan kansaa – ja samalla olemaan mukana Jumalan missiossa näytelmässä Kaksi peiliä Lohjan Vivamossa.
Sydämessäni soi Sören Kierkegaardin sanat: Anna Jumalalle riitasointusi, hän tekee siitä sinfonian!
Juuri tämä toteutuu jokaisessa näytöksessä tänä kesänä. Me tuomme oman sointumme, oman rosoisen äänemme, oman särkyneen tarinamme toisten eteen. Kakofoniasta alkaa syntyä jotain uskomatonta ja ennenkuulumatonta suuren Ohjaajan astuessa kehiin. Hän nostaa tahtipuikon, katsoo orkesteria, nyökkää ja siitä se lähtee. Jokaisella äänellä on tärkeä oma paikkansa, jos minä/sinä/me emme laulaisi/soittaisi/puhuisi, siinä kohtaa olisi tyhjää. Mieti vähän! Yleisö vaistoaisi, että jotain olennaista puuttuu.
Millainen onkaan sinun äänesi ja instrumenttisi? Onko se saanut tilaa, vai jäänyt ja jätetty toisten varjoon? Onko sinut nujerrettu hiljaiseksi, sillä äänesi on ärsyttänyt lähellä olevaa. Siksi kenties olet vaiennut kaikki nämä vuodet. Et ole uskaltanut ´laulaa`.
Anna palaa vaan.
Nyt on aika havahtua oman äänen sointiin. Kenelläkään toisella ei ole sellaista sävyä kuin sinulla. Kukaan toinen ei myöskään laula niin koskettavasti nuotin vierestä. Anna palaa vaan. Riitasointujen ja epävireisyyden merkitys kasvaa iän myötä. Ei enää häpeä, vaan antaa oman äänen kuulua. Se on osa suurta sinfoniaa, kenelläkään ei ole oikeutta siirtää sinua syrjään. Vain Ohjaaja, kapellimestari tekee päätöksiä.
Raamatun lehdillä kaikuu lähes keskeytymättä riitasointuinen melodia. Ihmiset yrittävät soittaa oikein, tutkivat nuotteja, virittelevät isnstrumenttejaan kaiken aikaa. Valmista ei näytä aina tulevan ja Ohjaajakin tuntuu toisinaan kadonneen. Ihan kuin Hän olisi jättänyt ihmiset selviytymään keskenään. Lopputulos on toisinaan kaoottinen, kuten on tänään nähtävissä meidän maailmassamme ja kristillisessä kentässäkin. Yksi ja toinen yrittää ottaa kapellimestarin paikan, mutta valmista ei tule. Sekasorto vain kasvaa.
Vasta siinä hetkessä, kun oikea Kapellimestari astui lavalle, alkoi löytyä sinfonian ainekset. Hän tiesi, mistä alkaa, miten viedä eteenpäin suurta sävellystä ja ennen muuta, miten innostaa soittajia. Rumpu pärähtää oikealla hetkellä, herkkä huilu nousee hetkessä kaiken yläpuolelle, saksofoni luo lämpimän soundinsa, viulut ylittävät jälleen nuottien paljoudessa, kontrabasso antaa pohjavireitä… Loputon sinfonia, missä sinä ja minä saamme olla mukana, valittuina muusikoina, omalla osaamisella ja tyylillä kuin särkyneet saviruukut. Kaikille on tilaa, riitasoinnuista kehittyy sellaista sanomaa, että yleisö suorastaan hurmaantuu, nousee seisaalleen ja lähtee seuraamaan melodiaa.
