Tsunamin jälkimainingeissa

 

Aasia on Suomesta kaukana. Joskus se tulee lähelle uutisten kautta. Kuten jouluna 2004, kun tsunamiaallot nousivat Kaakkois-Aasian rannikolle, pyyhkäisten mereen yli 200 000 aasialaista ja aluella lomailevia turisteja. Suurin osa tsunamiuhreista oli indonesialaisia, koska tsunamiaallon aiheuttaneen maanjäristyksen keskus oli Sumatran saaren rannikolla.

Minäkin pääsin muutama vuosi sitten osalliseksi tsunamin seurauksista. Matkustin syksyllä 2007 laatimaan tutkimusta Pohjois-Sumatran tsunamista kärsineen alueen kriisiviestinnän kehittämiseksi. Kriisiviestinnän tarkoituksena on antaa tietoa maanjäristyksestä ja tsunamista, miten niiden sattuessa tulee toimia ja miten voi auttaa itseä ja muita. Alueella oli tsunamin jälkeen käynnistetty paikallisradioasema Djati, jonka tehtävänä on toimia yhteistyössä paikallishallinnon ja avustusjärjestöjen kanssa kasvatuksellisten katastrofivalmiusohjelmien laatimiseksi.

IK-opisto neliöb. 15.-28.7.

Alustavissa tutkimuksissa kävi selville, että vaikka tsunamista kärsineille alueille oli tuotu paljon aineellista ja lääkinnällistä apua, ihmisten henkistä puolta ei ollut ehditty hoitaa. Kriisivalmiusviestinnän yhdeksi tehtäväksi tuli paitsi informaation tarjoaminen, myös pelon poistaminen katastrofeja kohtaan, kun panikoivasta asiasta puhutaan. Alustavissa tutkimuksissa kävi myös selville, että Sumatran tsunamialueiden väestö elää hyvin tiiviissä kyläyhteisössä. Kylän vanhinten informoiminen on tärkeää, jos aiotaan rakentaa hyvää viestintäverkostoa mediasta tavallisiin kyläläisiin.

Vuoden 2009 aikana paikallisradio Djatissa toimitettiin erilaisia lyhyitä tietoiskuja tsunamista. Lisäksi yhdessä riskiryhmiin kuuluvien kyläläisten kanssa kehitettiin katastrofeihin valmistavia ohjelmia. Tsunamin riskiryhmiä ovat vanhukset, naiset, lapset ja vammaiset. Kustakin näistä ryhmästä muodostettiin oma toimintajoukko, joka avustusjärjestön kouluttamana valmisti radio-ohjelmia.

Mitä siis Pohjois-Sumatran asukkaat ovat oppineet kriisiviestinnästä? Ensinnäkin sen että sireenin sointi on merkkinä tsunamivaarasta, ja silloin on hyvä paeta vuorille. Tai jos asuu lähellä rantaa, juosta rannikolle rakennettuihin evakuointirakennuksiin. Luonnonmerkeistä useimmat ovat oppineet lukemaan sen, että jos vesiraja yhtäkkiä laskee merkittävästi, silloin ei pidä mennä poimimaan merestä paljastuneita kaloja, vaan on aika poistua rannalta. Hiukan vähemmälle oppimiselle oli jäänyt se, mistä kulkee evakuointireitti tai se, että tuuli ei nostata tsunamia.

Virkamiesten ja avustusjärjestöjen haastatteluista kävi ilmi, että kriisiviestintä on antanut valmiuksia toimia luonnonmullistusten kohdatessa. He näkevät median tehtävänä toisaalta informoida kriisiharjoituksista ja hälytystavoista ja toisaalta sivistää kertomalla erilaisista katastofien tunnusmerkeistä ja siitä, miten selviytyä katastrofista. Sekä virkamiehet että avustusjärjestöjen edustajat olivat samaa mieltä, että median rooli kriisiviestinnässä on kasvanut kahden vuoden aikana ja että media on alkanut tehdä yhteistyötä kylien kanssa kriisivalmennuksessa.

Kyläpäälliköt eivät olleet tyytyväisiä kriisiviestinnän toteutumiseen. Heidän joukossaan oli eniten niitä, jotka eivät kuuntele radiota, vaan mieluummin katselevat televisiota, koska ’sinä voit nähdä’. Kyläpäälliköt ehdottivat, että moskeijoita voisi käyttää kriisiviestinnän kanavana siten, että niihin vietäisiin informoivia lehtisiä tai moskeijoissa pidettäisiin kriisivalmiusaiheisia luentoja.

Radion puolesta puhuivat taas paikallishallinnon virkamiehet ja avustusjärjestöjen edustajat sanoen, että ’radion voi viedä minne tahansa, sitä voi kuunnella missä tahansa’. Se onkin erittäin tärkeä ominaisuus varsinkin silloin, jos katastrofin vuoksi pitää lähteä pois kotoa. Erityisesti radiodraamat, kerronnalliset äänileikkeet ja tietoiskut olivat jääneet haastateltujen virkamiesten ja avustusjärjestöjen edustajien mieleen. 

 
Sansa artikkeliban.1.5.- MJa