Kansan kirkko ja Jumalan kirkko

 

Arkkipiispa Kari Mäkisen ja vihreiden raskaan sarjan edustajan Pekka Haaviston hiljattain käydyssä lehdistölounaskeskustelussa pohdittiin muun muassa kysymystä kansankirkosta. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan lähinnä siitä näkökulmasta, voiko kirkko sanoa itseään kansankirkoksi jos se etääntyy kansan näkemyksistä ja esimerkiksi moraalikäsityksistä.

Lähtökohta tuntuu olleen olettamus – niin arkkipiispalla kuin Haavistollakin – että luonnehdinta kansankirkko on kirkolle keskeinen ja tärkeä. Jopa niin keskeinen ja tärkeä, että sen statuksen säilyttäminen on itsestään selvyys. Jopa ehkä siinä määrin, että joitakin linjantarkistuksia olisi tehtävä jos tilanne niin vaatii. Kuten esimerkiksi kirkon perinteisessä avioliittokäsityksessä, uskossa neitseelliseen syntymiseen ja Jeesuksen ylösnousemiseen.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Sama asenne on ollut havaittavissa muissakin keskusteluissa ja yhteyksissä. Tuntuu vallitsevan jonkinasteinen pelko siitä, että kansankirkko on muuttumassa joksikin epämääräiseksi muuksi. Ehkäpä eristäytyneeksi uskovien yhteisöksi, jossa uskontunnustuksella, teologialla ja traditiolla on enemmän merkitystä kuin sillä, mihin kansa milloinkin sattuu uskomaan tai mitä ympäröivässä kulttuurissa ja yhteiskunnassa katsotaan oikeaksi ja hyväksyttäväksi.

Kun olen seurannut keskustelua kansankirkosta, olen usein tullut kysyneeksi itseltäni, puhutaanko kansankirkosta vai kansan kirkosta.
Kansankirkolla tarkoitan Jumalan kirkkoa, joka avaa ovensa kaikille, jotka haluavat astua sisään yhteyteen Jumalan ja kristikunnan kanssa kunnioittaen Jumalan sanaa, kirkon opetusta ja perinnettä.

Kansan kirkko taas on kirkko, joka on kansan, sen tahdon ja ajan hengen muovaama kirkko, jossa Jumalan tahto kelpaa vain silloin kun se on sama kuin kansan tahto. Tai kun se joskus jopa suurella vaivalla ja verbaalisella akrobatialla saadaan väännetyksi kansan tahdon mukaiseksi.
Yhä useammin on myös tuntunut siltä, että huolehtiminen kansan kirkosta on tärkeämpi tehtävä kuin huolehtiminen Jumalan kirkosta. Tärkeää on se, miten saadaan kirkko sellaiseksi, että se myötäilee ja miellyttää tämän päivän ihmisiä jotta he pysyisivät kirkon jäseninä. Suurin uhka nähdään siksi jäsenten menettämisessä eikä Jumalan siunauksen menettämisessä.

Kirkkoa nähdäänkin yhä useammin – valitettavasti myös kirkon piirissä – pelkästään menneen ajan perinteistä muistuttavana osana yhteiskuntaa. Mutta Jumalan kirkko on ollut, on ja tulee aina olemaan henki ja elämä. Ympäri maailmaa saamme todistuksia tästä. Ne kirkot kasvavat ja voivat hyvin, joissa keskitytään Jumalalta saatuun tehtävään ja julistetaan evankeliumia sanoin ja teoin.
Sellainen Jumalan kirkko elää rikasta elämää vaikka sillä ei olekaan verotusoikeutta, vaikka sen sanoma ei kelpaisikaan valtiollisen radion hartausohjelmien profiiliin tai tulisi hyväksytyksi mielipidejohtajien keskustelupöydissä.

Radio Dei lähettää Kari Mäkisen ja Pekka Haaviston keskustelun uusintana lauantaina 21.9. klo 19.00-20.00.