Totuus ministerin suusta

 

 

Sisäasiainministeri Päivi Räsäsen puhe evankelisluterilaisen kansankirkon kirkolliskokouksessa ja arkkipiispa Kari Mäkisen reaktio ovat molemmat hämmentäneet. Molemmista voi nähdä, että regimentit ovat kääntyneet keskustelussa päälaelleen hyvässä ja pahassa.

Kylväjä Neliöb. 1.-14.12. MJa

Räsäsen puhe keskittyi elämän ja kuoleman kysymyksiin turvapaikanhakijoiden, saattohoidossa olevien ja syntymättömien lasten näkökulmasta. Räsänen puhui sekä ministerinä että omakohtaisesti kristittynä lääkärinä. Kirkkoministerin roolissa hän kehotti kirkkoa ottamaan rohkeasti kantaa Raamatun pohjalta eutanasia- ja aborttikeskusteluun samoin kuin se on puolustanut ansiokkaasti uskonnollisista syistä vainottujen turvapaikanhakijoiden asiaa. Lääkärinä Räsänen peräänkuulutti tasokkaampaa saattohoitoa kuolinpiikkien laillistamisen sijaan. Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite vähentää 10 000 vuosittaisen raskaudenkeskeytyksen määrää sekä selvittää tarve myöhäisimmän viikkorajan muutokseen ja terveydenhuollon henkilöstön oikeuteen kieltäytyä toimenpiteestä eettisin perustein. Näihin kysymyksiin viitaten Räsänen kehotti kirkkoa toimimaan yhteiskunnassa selkeänä eettisenä äänenä, jota kuunnellaan, pitämällä esillä lain ja evankeliumin sanomaa (Huom! tarjoamalla armoa myös niille, joiden omaatuntoa abortin tekeminen painaa) sekä puolustamalla ”jokaisen Jumalan kuvaksi luodun elämää”.

Räsänen ei tunnetusti pidä uskoaan vakan alla. Tämä aiheuttaa kiitosta tai närää kuulijan lähtökohdista riippuen. Itse kuulun niihin, jotka arvostavat tällaista rehtiyttä.

Jokainen kristinoppinsa tunteva tietää, että Räsäsen puhe sisälsi lähinnä klassista kristillistä etiikkaa. Paljon on puhuttu Räsäsen lukemasta kirjeestä, jossa järkyttynyt kätilö kertoo joutuneensa jättämään elävänä syntyneen abortoidun sikiön kuolemaan, vaikka samanikäisiä mutta toivottuja keskosia pelastetaan samassa sairaalassa. Miksei ihmisiä saisi herätellä myös tähän steriilien sairaalaseinien takana tapahtuvaan järkyttävään todellisuuteen? Kuinka kukaan voi ottaa kantaa tietämättä koko totuutta asiasta? Tietysti helpompaa on, jos puhutaan aina vain kivuttomasti solumöykyistä eikä ihmislapsista, jotka joskus jopa selviävät abortista ja haukkovat henkeä hädissään mutta turhaan.

Jos olen Räsäsen kanssa samaa mieltä itse asiasta, mikä hänen puheessaan sitten kummeksuttaa? Oudoksun kontekstia, jossa sisäministeri opettaa kirkon päättäjille luterilaisen etiikan perusasioita ja arkkipiispa kieltäytyy ottamasta kantaa mihinkään. Mäkisen reaktio voitaneen Kotimaa24:n uutisen perusteella tiivistää virkkeeseen: kiitos kehotuksesta kannanottoihin, mutta oikeastaan kirkko ei voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, koska on niin eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja koska elämän valinnat ovat joskus niin monimutkaisia ja vaikeita. Mäkisen sanoin: ”Kirkko ei voi sanella tai määritellä yksityiskohtaisia ratkaisuja lainsäädännössä tai yhteiskunnallisissa vaikeissa kysymyksissä. Kirkko voi olla haastava kirkko.”

On trendikästä mutta teologisesti absurdia, ettei kirkko muka voisi sanoa, mikä on sen uskon mukaan syntiä ja mikä ei. On kyllä tilanteita, joissa kahdesta pahasta on valittava pienempi. Mutta eutanasiaan tämä ei liity eikä aborttiinkaan kuin äidin hengen vaarantavissa ääritapauksissa. On tietysti asioita, joista Raamattu ja traditio vaikenevat ja jotka ovat omantunnonkysymyksiä. Mutta elämän ottaminen toiselta ihmiseltä hänen tahdostaan tai tahtomattaan ei kuulu niihin.

Raamattuun pohjautuvaa uskoa rohkeasti tunnustavan sisäministerin ja löperöön mitäänsanomattomuuteen vajonneen kansankirkon myötä regimentit näyttävät menneen täysin sekaisin. Kirkon johto tahtoo nyt kysellä, kuunnella ja ”haastaa” demokraattisesti, kun valtioneuvoston sattumoisin uskova edustaja peräänkuuluttaa selkeitä, kristillisiä kannanottoja valtion päätöksenteon edesauttamiseksi. Niitä kannanottoja, joita kirkko on perinteisesti harrastanut kautta aikain, mutta joita on viime aikoina kuultu vain silloin, kun mediamylläkkä on saanut kirkon näyttäytymään negatiivisen konservatiivisessa ja maallistuneita jäseniä karkottavassa valossa.

Kristittynä iloitsen aina totuuden tullessa esille. Luterilaisena pidän asetelmaa kuitenkin ihannetilanteen irvikuvana. Kirkon pitäisi olla muistutuksettakin ”haastava kirkko” siten, että se haastaa ihmisiä Kristuksen ristin syntistä armahtavalla mutta ylpeyttä loukkaavalla sanomalla eikä ihmisten kristinuskosta vieraantuneilla mielipiteillä. Ristin sanomaan kuuluu koko kristinoppi lakeineen ja evankeliumeineen. Lakia ei ole pois pyyhitty, vaikka se onkin ristillä täytetty. Lain tehtävänä on kuin onkin loukata jokaista syntistä ja ajaa heidät Kristuksen syliin, koska kukaan ei tässä syntiin langenneessa maailmassa pysty lakia täyttämään ja on Kristuksen rakkautta vailla matkalla tuhoon. Hyvään saa ja pitää kuitenkin pyrkiä armosta ammentaen. Lähimmäisen rakastamisessa, josta paljon kyllä saarnataan, täyttyvät laki ja profeetat. Toisen tappaminen muutoin kuin muiden hengen varjelemiseksi ei ole lähimmäisen rakastamista.

Jos kirkko ottaisi uskonsa tosissaan, sitä ei tarvitsisi muistuttaa näistä perusasioista valtiovallan edustajan suulla. Mutta hyvä että edes joku muistuttaa. Heprealaiskirjeen kirjoittajan turhautunut kommentti soveltunee tähänkin absurdiin tilanteeseen: ”Sillä te, joiden olisi jo aika olla opettajia, olette taas sen tarpeessa, että teille opetetaan Jumalan sanojen ensimmäisiä alkeita; te olette tulleet maitoa tarvitseviksi, ei vahvaa ruokaa.” (Heb. 5:12)