Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Carpe diem – tartu hetkeen, sanoo vanha latinankielinen sananlasku. Nämä sanat tulivat minun ja kolmen ystäväni mieleen kaksi viikkoa sitten, kun saavuimme Viron toiseksi suurimman ja Baltian vanhimman kaupungin, Tarton, lentokentälle. Pienellä lentokentällä luki isoin kirjaimin TARTU. Helsinki-Vantaan päässä suomi ja viro olivat menneet iloisesti sekaisin niin, että monitori ilmoitti määränpääksemme mielikuvituskaupungin nimeltä Tarttu. Ei sentään Torttu.
Joka tapauksessa tartuimme hetkeen ja vietimme viikonlopun tässä viehättävässä 100 000 hengen yliopistokaupungissa. Flybe:n huippuedullinen tarjous ja Hostel Tartun nelihenkinen huone mahdollistivat sen, että koko matka lentoineen ja majoituksineen maksoi vain vähän yli sata euroa hengeltä. Vapaan (vaan ei vapaamielisen) viikonlopun jälkeen olimme kaikki erittäin tyytyväisiä, ja nousi ajatus siitä, että matkakuulumisia voisi taas jakaa blogiyleisöllekin.
Itse asiassa kaikki matkakaverini olivat minulle alun perin blogituttavuuksia. Tuntemattomista blogilukijoista voi kehkeytyä läheisiä ja hyviä ystäviä, paitsi bloggarille, myös toisilleen. Tämä on minusta kaunis esimerkki oman aikamme positiivisista uusista ilmiöistä: ei olisi moinen ollut vielä sukupolvi sitten juuri kuviteltavissakaan. Nytkin jokainen matkakumppanini löysi jotain yhteistä jokaisen muun kanssa, oli se sitten perhetilanne, koulutus tai Terapia-bändin fanitus.
Tartussa kävimme jokaisena kolmena päivänä paikallisen katolisen kirkon messussa: perjantaina oli ristintiehartaus ja chileläisen papin viettämä tavallinen vironkielinen iltamessu, lauantaina oli neokatekumenaalisen yhteisön rytmikäs kitarien säestämä ja kauniisti laulettu liturgia, ja sunnuntaina oli päämessu, jossa seitsemän kuukautta aiemmin maahan saapunut kroatialainen pappi vietti ensimmäisen vironkielisen messunsa. Sain jutella myös tsekkiläisen nunnan kanssa.
Kyseessä oli meille vähän kuin puolittainen pyhiinvaellus, vaikkakin melko erikoinen sellainen, kun olimme yhdessä maailman vähiten kristillisistä maista. Tarttoa ei juuri tunneta pyhiinvaelluskohteena, mutta Kristus lienee erityisesti läsnä siellä, missä hänen seuraajansa ovat vähäisiä ja halveksittuja. Mainittu fransiskaaninunna sanoi minulle, että neljän suomalaisvahvistuksen käynti kirkossa oli heille suuri ilo, mikä oli tietysti sydäntälämmittävää kuulla.
Saimme kutsuttua päämessuun myös erään paikallisen, joka ei aiemmin tiennyt koko kirkkoa. Hän oli ihmeissään siitä, että kirkossa oli niin paljon ihmisiä: normaalissa virolaisessa luterilaisessa jumalanpalveluksessa kun ei ole melkein ketään.
Saman saimme kuulla Tarton yliopistossa, jossa käytännöllisen teologian lehtori Kaido Soom kertoi meille Viron uskonnollisesta tilanteesta. Ennen sotia maa oli lähes täysin luterilainen, mutta neuvostoajan jälkeen melkein kaikki ovat nyt uskonnottomia, eikä merkkejä muutoksesta ole näkyvissä.
Pohdimme samaa, mitä piispa Jari Jolkkonen on paljon kysellyt: miksi katolisessa Puolassa ja Liettuassa usko säilyi kommunismin läpi vahvana, kun taas luterilaisessa Itä-Saksassa ja Virossa se kuihtui lähes täysin? Yksi matkakumppaneistani, joka sattuu myös olemaan entinen luterilainen pappi Viron kirkossa, totesi syyksi transsendenssin katoamisen luterilaisuudesta valistusaikana. Tätä ja muita ehdotettuja syitä on syytä pohtia, kun lähestymme yhteistä reformaation merkkivuoden viettoa.
Tarton-matkan ekumeeninen opetus voisi siis ehkä olla – vanhaa latinalaista sanontaa, Lutherin teologiaa ja katolista transsendenssin touchia luovasti yhdistellen: Carpe Deum – Tartu Jumalaan.
