Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaTänään oli se aamu, kun huomasin, että koronapoikkeustilanteen mukanaan tuoma uusi viritys sisälläni oli alkanut hiipua. Luovuus, joka jonkin aikaa oli pulpunnut piirtäen eteeni uusia ja taas uusia mahdollisuuksia toimia ja tavoittaa ihmisiä, tuntui olevan ehtymässä ja oli nyt kuin vanhan rakennuksen ruostunut vesihana, josta vettä tuli enää tiputellen. Alun innostuksen jälkeen tilanne tuntui pelkästään masentavalta. Olo oli epämääräinen ja levoton, kun tutut toimintamallit, aikataulut ja rutiinit olivat poissa. Vasta nyt tajusin, kuinka lujasti elämäni oli ollut riippuvainen niistä.
Tänään oli sellainen aamu. Ja juuri tänään oli myös se aamu, kun, kiitollisena ainakin yhdestä rutiinista, josta edelleen pystyin pitämään kiinni, aukaisin Raamattuni ja aloin lukea päivän tekstejä. Ensimmäiseksi avasin Psalmin 137: Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia. Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme. – – – Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla?
Babylonian pakkosiirtolaisuuteen joutuneen kansan elämä oli taatusti monin verroin raskaampaa kuin oma poikkeustilanteeni oman turvallisen kotini seinien sisällä. Mutta hekin miettivät, miten elää uskoaan todeksi uudessa, oudossa, ahdistavassa tilanteessa. Entiset tavat ja keinot eivät tuntuneet nyt toimivan.
Mutta hämmennyksensä keskellä he kuitenkin ymmärsivät, mikä oli tärkeintä: Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima! Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista, ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!
Heidän johtopäätöksensä oli selvä. Ulkoisesti oudossa, hämmentävässä tilanteessa oli tärkeää pitää katseensa kiinni siinä minkä tiesi olevan totta ja pysyvää ja muistuttaa itseään siitä. Aamun ensimmäinen läksyni oli tässä: Älä ihmettele, jos olosi on kuiva ja levoton, jos et ole pitänyt katsettasi kiinnitettynä Jumalaan ja viettänyt aikaa hänen kanssaan.
Mutta oppitunti jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Viides Mooseksen kirja. Sieltä aukesivat luettavikseni Mooseksen sanat, kun hän puhui kansalleen: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” (5 Moos. 6: 4–9)
Tunsin, että tässä oli aamun toinen tärkeä läksy: Minua rohkaistiin tarttumaan toimeen. Nyt ei ollut aika pysyä vain ajatuksen ja aikomuksen tasolla. Kauniit ajatukset oli laitettava käytäntöön ja hyvien aikomusten oli muututtava toiminnaksi. Suhteeni Jumalan kanssa ei saisi jäädä vain aamuhetken hartaudeksi, vaan sen pitäisi saada tulla lihaksi eri tavoin päiväni mittaan. Vaikka päivieni sisältö ja rytmi oli nyt hyvin erilainen kuin normaalisti, vuorokaudessa oli edelleen monta hetkeä ja tilannetta, joissa voisin ”sydämin, suin ja kätten töin” olla elämässä Jumalan rakkautta todeksi ja välittämässä sitä toisille ihmisille.
Sitten oli aika siirtyä Uuden testamentin puolelle. Apostolien tekojen 15. luku kertoi Paavalin ja Barnabaksen matkasuunnitelmista ja siitä, miten kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Jonkin ajan kuluttua Paavali sanoi Barnabakselle: ”Lähde kanssani uudelle matkalle kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa olemme julistaneet Herran sanaa. Käymme katsomassa, mitä veljille kuuluu.” (Apt. 15: 36)
Hyvä aikomus, hieno suunnitelma. Harmi vaan, että Paavalin ja Barnabaksen välille tuli erimielisyyttä siitä, keitä matkalle piti ottaa mukaan. Erimielisyys kumuloitui isoksi riidaksi ja ainakin jonkinasteiseksi välirikoksi. Se oli odottamaton tilanne, joka pakotti muuttamaan suunnitelmia. Mutta miehet eivät kuitenkaan luopuneet alkuperäisestä tavoitteestaan, vaan lähtivät matkaan; eivät yhdessä, vaan kumpikin eri matkakumppanin kanssa.
Tässä vaiheessa aamuista lukuhetkeäni mietin, että mahdanko nyt omasta kuivuudestani käsin vain kuvitella sanan puhuvan minulle näin selvästi. Mutta siinä se vaan oli, kirkkaana ja kauniina, aamun kolmas läksy: Jos odottamaton vastoinkäyminen kohtaa, älä anna sen lannistaa sinua, vaan jatka alkuperäistä päämääräsi kohti. Ehkä joudut muuttamaan toimintatapojasi ja miettimään vaihtoehtoisen tavan päästä tavoitteeseesi. Mutta älä jätä matkaa kesken.
Entä mikä se Paavalin ja Barnabaksen alkuperäinen tavoite olikaan? Ottaa selvää mitä veljille ja siskoille kuuluu. Siinäpä tärkeä tehtävä minullekin tänä poikkeustilanneaikana. Ei muuta kuin puhelin ja kaikki käytettävissä olevat viestintäkanavat käyttöön, tänäänkin!
Aamun viimeisen tekstin avasin jo jännittyneen odotuksen vallassa. Voisiko sielläkin olla varattuna minulle jotakin ajankohtaista ja tärkeää juuri tätä päivää varten? Paavali kirjoitti Rooman seurakunnalle: Ensiksi kiitän Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalaani teistä kaikista, sillä teidän uskostanne kerrotaan kaikkialla. Jumala, jota henkeni voimalla palvelen julistaessani evankeliumia hänen Pojastaan, todistaa, että muistan teitä aina rukouksissani. Alati rukoilen, että vihdoin saisin tulla teidän luoksenne, jos se on Jumalan tahto. Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä, tai paremminkin, jotta puolin ja toisin saisimme rohkaisua yhteisestä uskostamme. (Room 1:8–12)
Kuinka paljon itsekin jo kaipasin päästä näkemään kasvokkain ihmisiä, joita olin tottunut tapaamaan säännöllisesti. Kaipasin kuulumisten jakamista, nauramista ja joskus itkemistäkin yhdessä, yhteistä rukousta. Kaipasin sitä, että saisin jakaa toisille sitä lohdutusta ja rohkaisua, jota itse olin Herralta saanut. Mutta se ei nyt ollut mahdollista.
Mutta oli jotakin, joka on aina mahdollista: rukous. Rukousta ei estä etäisyys, eivät toimintatauot eikä mikään muukaan. Aamun neljäs läksy oli tässä: Älä unohda käyttää upeaa mahdollisuuttasi rukoilla niiden ihmisten puolesta, joita et nyt pääse tapaamaan.
Tänään oli se aamu, kun Jumala muistutti siitä, että poikkeustilanne ei ollut muuttanut häntä eikä hänen sanansa totuutta ja voimaa. Hän oli edelleen se keskiö, johon elämäni pyörän kaikki puolat kiinnittyivät ja joka piti pyörän oikeassa muodossaan ja liikkeellä. Hän oli ajan hermolla, hän tiesi missä mennään ja mitä minä tarvitsin. Kun pidän katseeni hänessä ja pysyn yhteydessä häneen, elämäni rullaa poikkeusaikanakin, eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Ja voi jopa jättää jälkeensä hyvän jäljen.
