Tahdotko tulla onnelliseksi?

 

”Jumala, sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.” (Augustinus, 354-430, teoksessaan Tunnustukset)

Kristillisen historian saatossa on kehitetty toinen toistaan kiehtovampia todistuksia Jumalan olemassaolosta. On Anselmin ontologinen argumentti, Tuomas Akvinolaisen viisi todistusta, on erilaisia kosmologisia argumentteja, teleologinen argumentti, moraalinen argumentti ym.

On hyödyllistä tuntea filosofista jumalauskon puolesta esitettyä argumentaatiota. Vähintä mitä ne osoittavat on, että usko Jumalaan voi olla rationaalisesti vahvasti perusteltua. Olkoonkin, että jotain kaikki vastalauseet hiljentävää ”räjäyttää lian pois” –tyyppistä todistusta Jumalan olemassaolon puolesta ei niistä ole löytynyt.

Usein on helppo jäädä ihastelemaan teististen argumenttien älyllistä rikkautta ja unohtaa, että Jumala, joka loppujen lopuksi ei ole kaukana yhdestäkään meistä, on antanut itsestään vahvimman todistuksen n. 40 cm aivoista alaspäin.

Kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal on sanonut osuvasti:

”Kaikki ihmiset etsivät onnellisuutta. Poikkeuksetta. Mitä tahansa eri keinoja he sitten käyttävätkään. Kaikki pyrkivät kohden tätä päämäärää. Se miksi toiset lähtevät sotaan ja toiset sitä välttelevät, johtuu samasta kaipauksesta kummassakin. He vain lähestyvät asiaa eri näkökulmasta. Ihmisen tahto ei milloinkaan pyri kohti muuta. Onnellisuus on ihmisen jokaisen teon motiivina, jopa niiden, jotka hirttäytyvät”.

Ihmisen elämä kuluu onnellisuuden tavoittelussa. Etsimme onnellisuutta, kuin eksynyt kulkija etsii tuttuja maamerkkejä saadakseen edes jonkinlaisen viitteen siitä, että koti ei enää ole kaukana.

Jopa syntiä tehdessään ihminen etsii onnellisuutta. Haihtuvat onnen hetket jättävät kuitenkin jälkeensä kivun ja pettymyksen, jonka vuoksi on taas lähdettävä liikkeelle onnen perään.

Onnellisuuden tavoittelussa ei itsessään ole mitään väärää. Se on se ”jumalankokoinen aukko”, jonka sanotaan olevan jokaisen ihmisen sisimmässä. Mutta vain aukko.

Samoin kuin synti on Adamin lankeemuksen seurauksena kulkenut ihmissuvussa sukupolvelta toiselle (perisynti), samoin on siirtynyt muisto paratiisin alkutilasta ja siellä koetusta onnesta, jolloin ihmisen ja Jumalan välillä vallitsi rauha.

Ihmiskunta vain on aikojen saatossa harhaillut niin kauas, että on kadottanut suunnan. Jäljelle on jäänyt säntäily sinne tänne onnellisuuden perässä. Itse onnesta on tullut tavoiteltava jumala, vaikka se on vain Jumalan jälkeensä jättämä tyhjä tila.

C. S. Lewis piti täysin luonnollisena sitä, että ihminen etsii itselleen hyvää ja nautintoa. Lewisin mukaan ihmisen ongelma oli pikemminkin puolisydämisyys. Tyytyminen liian vähään. Tyytyminen ajalliseen ”korvikehyvään”, kun ei tajuta millainen on iankaikkinen hyvä. Hän kirjoittaa:

”… vaikuttaisi siltä, että meidän Herramme mielestä halumme ei ole tarpeeksi voimakas, vaan liian heikko. Olemme puolisydämisiä otuksia, jotka pelehdimme viinan, seksin ja kunnianhimon parissa, vaikka meille tarjotaan rajatonta iloa, niin kuin tietämätön lapsi, joka tahtoo jäädä slummiin tekemään mutakakkuja, koska hänellä ei ole käsitystä siitä mitä merkitsee tarjous merenrantalomasta. Meitä on aivan liian helppo miellyttää.”

Ihmiseltä on siis koti hukassa. Onnellisuuden kaipuu on kuin koti-ikävä. Eikä sellainen tyydyty missään mikä vain muistuttaa kotia, vaan vasta kotona.

Sisimmässään ihmisellä on hailakka muistikuva, jonka perässä hän juoksee. Siksi sydän on, kuten Augustinus sanoi, levotonkunnes se löytää levon Jumalassa Jeesuksen Kristuksen kautta. Siinä on koti. Siinä on tosi onnellisuuden alkulähde.

Joten ei apologetiikka, eli kristillisen uskon puolustaminen, niin kovin vaikeaa ole. Ei tarvitse tuntea eikä osata lainkaan filosofiaa, historiaa, arkeologiaa, tekstikritiikkiä tms. sinänsä arvokasta. On vain tiedettävä, miten pääsee kotiin, ja missä on tie: Jeesus on tie.

Ihmisen sisimmässä on olemassa sellainen todistus Jumalan olemassaolosta, jota kukaan ei pääse pakoon. Se on todistus, jota ei tarvitse erikseen löytää tai esitellä. Se pitää ihmisen liikkeessä ja kulkee mukana.

Hienolta kuulostavat argumentit voidaan aina jollakin kommervenkillä kieltää. Riittää kun niitä ei ymmärretä ja ne ovat tehottomia. En lainkaan aliarvioi teistisen argumentaation merkitystä. Harrastanhan sellaista itsekin.

Eksynyt matkamies ei silti viime kädessä kaipaa ohikulkijalta luentoja siitä miksi kartta hänen kädessään on oikein piirretty ja tarkka kuvaus maastosta, jossa hän liikkuu. Eksynyt haluaa tietää, onko hän jo lähellä kotia ja mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Hän haluaa tietää, vieläkö hänellä on koti, jonne palata. Odottaako häntä enää kukaan.

Siitä evankeliumissa on kysymys. Enkä tiedä kuka olisi sen paremmin ja kauniimmin pukenut sanoiksi, kuin Augustinus Tunnustukset – kirjassaan, kun hän rukoilee:

”Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi suojaan me tahdomme panna toivomme. Suojele Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä kannat pieniäkin, hamaan harmaantumiseen saakka Sinä kannat. Ainoastaan silloin, kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät. Mutta kun väkevyytemme on omaamme, se on pelkkää heikkoutta. Meidän onnemme on aina Sinun luonasi. Ja kun olemme Sinusta pois kääntyneet, olemme harhaan kääntyneet. Herra, tahdomme jo jälleen kääntyä luoksesi, ettei meitä käännytettäisi pois Sinun luotasi. Sillä sinun luonasi on täydellinen onnemme, Sinä itse, ilman mitään vajavuutta. Emme me pelkää, ettei olisi paikkaa, minne palaisimme, vaikka kerran olemme sieltä langeten sortuneetkin. Eihän meidän poissa ollessamme meidän kotimme, Sinun ikuinen kotisi, ole sortunut.”