Syyllisyys on hyväksikäyttäjän työkalu

 

(Tämä blogi on julkaistu alun perin 10.9.2011)

Parin viime viikon aikana kristillistä kenttää on kohdannut uusi käsite: miehen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Parikanniemisäätiö neliöb. vko26. MJa

Täh!? Voiko miestä muka ahdistella seksuaalisesti, kysyy moni.

Miten miestä voi ahdistella niin vakavasti, että hän tarvitsee terapiaa?

Hyvänen aika, mieshän vetää turpaan miespastoria, joka lähentelee! Ja oikeasti: miten nainen muka voi käyttää miestä seksuaalisesti hyväkseen, haloo!

Näinköhän?

Seksuaalinen hyväksikäyttö on hyvin hienovarainen laji. Miehen hyväksikäyttö on mahdollista siinä missä naisenkin.

Seuraavassa muutamia aiheeseen liittyviä havaintoja, joita kirjoittajalle on kertynyt arkisesta seurakuntaelämästä, tapahtumahumun keskeltä sekä ikävä kyllä myös henkilökohtaisessa elämässä.

1) Hyväksikäyttäjä osaa valita potentiaaliset uhrinsa taitavasti.
Henkilökohtaista, kahdenkeskistä sielunhoitoapua tarvitsevat yleensä miehet, joilla on poikkeuksellisen paljon hauraita osa-alueita elämässään. Heillä on yleensä vakavia itsetuntoon ja minuuteen liittyviä ongelmia. Myös esimerkiksi lievästi kehitysvammaisten osuus alttareille tulijoista on suuri.

Hyväksikäyttö tapahtuu tällaisella alustalla. Hyväksikäyttäjä ei välttämättä kuunaan kohtaa kahden kesken henkilöitä, joiden itsetunto ja elämänhallinta ovat kunnossa.

Usein uhri lähtötilanteessa ihailee hoitajaansa. Hän pitää itseään onnekkaana, että on päässyt juuri tämän arvostamansa henkilön kanssa kahdenkeskiseen tapaamiseen.

Tilanne alkaakin usein uhrin kannalta miellyttävissä tunnelmissa. Hän on hoitajansa puheissa erityinen, lahjakas, kaunis ja häneen on kätketty valtavasti hienoja asioita.

Hyväksikäytön vallankäytöllistä ulottuvuutta on hyvin vaikeaa hahmottaa ulkoapäin. Siihen liittyy olennaisesti kehumisen ja syyllistämisen taitava vaihtelu. Henkinen riippuvuussuhde syntyy manipuloimalla. Syntyy keskinäisiä salaisuuksia, näennäistä syvää yhteisymmärrystä.

Sivullisen on useimmiten vaikeaa ymmärtää, kuinka hyväksikäytetyksi päädytään. Uhri ei ymmärrä näitä mekanismeja välttämättä jälkeenpäin itsekään.

2) Hyväksikäyttöön liittyy usein se, että tekijä elää kuin kahta elämää.

Uhrin on hankala kuvailla vakuuttavasti sivulliselle, että hyväksikäyttäjä on usein aivan erilainen henkilö suljettujen ovien takana kuin julkisuudessa.

Kiinni jääneet hyväksikäyttäjät kuvaavat ilmiötä itsekin kokemuksena paremman minän hetkellisenä väistymisenä jonkun pimeän, tuntemattoman ottaessa vallan. Jokin naksahti päässä. Asiat vain menivät niin.
Kokemus on epäilemättä aito. Syyllisyyttä ja vastuuta se ei silti poista tekijän yltä.

Ensimmäisten tapaamisien jälkeen uhri saattaa alkaa saada tekijältä tekstiviestejä. Ne ovat henkilökohtaisia, kauniita. Vain uhri osaa lukea niitä niin, että hän tunnistaa oudosti läheiseksi muuttuneen suhteen. Ulkopuolinen pitää viestejä rohkaisevina, ja saattaa jopa onnitella uhria suhteesta hyvään sielunpaimeneen.

Usein uhri ei kuitenkaan halua näyttää viestejä kenellekään. Suhtee-seen on tullut outo seuralainen, häpeä. Jokin viestittää vahvasti, ettei kaikki ole hyvin.

3) Hyväksikäyttäjän tärkein työväline on kyky synnyttää uhrissa syyllisyyden tunteita.

Hyväksikäyttö on aniharvoin sitä, että joku vain käy brutaalisti päälle ja alkaa kähmiä tai raiskata. Ei, toiminta on huomattavasti hienovaraisempaa.

Hyväksikäyttö alkaa satuttaa uhria siinä kohdassa, kun viaton mieli alkaa hiljalleen valjastua osaksi hyväksikäyttäjän fantasiamaailmaa, ja uhri tulee tästä tietoiseksi.

Sielunhoitaja saattaa alkaa esimerkiksi kysyä samaa sukupuolta olevalta asiakkaalta, onko tällä homoseksuaalisia kokemuksia. Vaikka vastaus on kieltävä, kysymyksiä alkavat seurata väitteet, että henkilöllä selvästi on homoseksuaalisia taipumuksia. Hokeminen jatkuu kieltämisestä huolimatta. Sielunhoitaja kertoo ymmärtävänsä hengellistä lastaan.

Sama toimii heteroseksuaalisissa tilanteissa vaikkapa niin, että tekijä alkaa uskotella uhrissa olevan jotain poikkeuksellisen viehättävää. Kohta viehättävä onkin viettelevää. Sitten viettelevä ominaisuus muuttuu tietoiseksi viettelemiseksi, jonka edessä tekijä on olevinaan voimaton.

Tapaamisessa tapahtuu lopulta selkeästi seksuaalinen teko, jossa tekijä kokee mielihyvää.
Tapaaminen päättyy. Tunnelma on osin vaivautunut, toisaalta sitä leimaa jo saavutettu manipuloitu yhteisymmärrys. Asioiden vain kuului mennä näin.

Lopulta seuraa hyväksikäytön loppunäytös, hylkääminen. Viestejä ei enää tulekaan. Tapaamiset peruuntuvat. Satunnaisessa tapaamisessa uhri kokee tekijän taholta ylenkatsetta. Tekijä onnistuu tavoitteessaan, vaientamaan uhrinsa syyllisyydellä.

Syyllisyys estää uhria puhumasta kokemuksestaan. Minähän olin viettelevä. Minähän hakeuduin hänen luokseen. Ehkä minulla on homotaipumuksia. Minähän olin juonessa mukana. Tai sitten: ei minua kukaan kuitenkaan usko.

Jouduin itse seksuaalisen hyväksikäytön tai sen yrityksen uhriksi teini-ikäisenä. Pelkkä yritys tuntuu uhrista hyväksikäytöltä.

Kerron tässä lyhyesti tarinani. Olen muuttanut tapahtumia siten, että henkilöä ei voida tunnistaa. Hän ei ole tapahtuma-aikojen jälkeen ollut seurakuntakuvioissa.

Seurakunnassamme oli tullut uskoon nuorehko aikuinen nainen, minua noin kymmenen vuotta vanhempi. Tapasimme silloin tällöin seurakunnan tilaisuuksissa, hän antoi itsestään sympaattisen ja reippaan kuvan. Hän katsoi minua usein hymyillen ja oli kiinnostunut kuulumisistani.

Eräänä päivänä olin menossa tapaamaan kavereitani kaupungin keskustaan ja kuljin hänen asuntonsa ohi. Soitin ovisummeria, hän oli kotona ja pyysi minut sisään.
Ajattelin viattomassa mielessäni, että käväisen moikkaamassa. Elin silloin voimakasta hengellistä vaihetta, ja ajattelin että voisin rukoilla naisen kanssa ja vahvistaa uskovien yhteyttä arkisella tasolla. Miksi en olisi ajatellut – näin oli tapahtunut eri ihmisten, miesten ja naisten, kanssa usein ennenkin.

*(Ajattelin jälkeenpäin, että miksi olin niin tyhmä, että edes menin asuntoon. Olisihan minun pitänyt tajuta olla menemättä. Minähän loin itse tilanteen. Kenties mielessäni oli mielihaluja.
Ei ollut. Minä olin nuori ja vilpitön, salattuja motiiveja ei yksinkertaisesti ollut.)*

Sisällä järkytyin ensin siitä, että eri puolilla asuntoa lojui viinipulloja. Olin hieman vaivaantunut, mutta järkeilin, että ehkä minun piti nähdä tämä. Ehkä nainen tarvitsi jonkun, joka kuuntelisi.

”Juodaanko mehua”, nainen kysyi ja antoi lasillisen minulle. Hän oli erilainen kuin koskaan seurakunnassa. Hän alkoi kohta kysellä yllättävän suoria kysymyksiä tytöistä. Nainen kertoi minun muistuttavan hänen erästä aiempaa poikaystäväänsä, jota hän ikävöi usein. Viittaus tuntui oudolta.

Sitten hän kysyi yllättäen suhteestani erääseen toiseen seurakunnan aikuiseen naiseen. Kysymykset tuntuivat epämiellyttäviltä. Se, että minulla olisi aikuinen nainen tyttöystävänä, tuntui absurdilta, kuten silloin koko ajatus siitä, että minulla olisi tyttöystävää ylipäätään.

Hänen kysymyksensä toistui ja muuttui väittämäksi. ”Te seurustelette”, hän sanoi. Emme seurustelleet, sanoin. Aloin vaivaantua ja hävetä. ”Kyllä te seurustelette.” Hän vastasi vakuutteluihini röyhkeällä, muka ymmärtäväisellä hymyllä.

*(Aloin oudosti uskoa hänen esittämäänsä väittämää, vaikka se oli järjenvastainen. Olin samalla kierolla tavalla otettu, että hän uskotteli ajattelevansa, että voisin tehdä vaikutuksen aikuiseen naiseen).*

Hän asettui sängylleen makaamaan ja antoi ilmein, elein ja äänenpainoin ymmärtää, että olisin sinne tervetullut myös.

En pystynyt käsittelemään hänen viestiään. Seksuaalisuuteni ei ollut kehittynyt siinä vaiheessa niin, että olisin osannut tulkita aikuisen viettelyä, saati tarttua siihen. Tajusin vain, että tapahtui jotain likaista ja hävettävää – minun kannaltani.

Kiitin mehusta ja tein lähtöä. Nainen tajusi, että tilanne meni ohi. Hän nousi ylös. Eteisessä minut hyvästeli aivan eri persoona kuin vielä äsken. Hänen puheensa muuttui reippaaksi ja ystävälliseksi, samaksi, johon olin tottunut seurakunnassa. Hän antoi minulle eteisessä vielä lahjan, kalliin merkkipaidan. ”Tää sopii sulle hyvin”.

Poistuin kadulle. Jatkoin matkaa kavereiden luokse. Kohta kuunneltiin taas musiikkia, pelattiin pelejä, juteltiin. Asia katosi mielestäni kuin vesi hanhen selästä. En tiedä oliko kysymyksessä jokin mielen defenssi, joka esti tapahtunutta tarttumasta nuoren pojan sielun herkkään pintaan. Vasta myöhemmin kaivoin asian muistoistani.

Jotain konkreettista jäi: paita. Se oli hieno. Pidin sitä mielelläni, mutta jos joku kysyi milloin ja mistä sen olin saanut, en koskaan kertonut totuutta. Tunsin outoa syyllisyyttä aina kun puin paidan päälleni, mutta syyllisyys unohtui kohta.

Kun muutaman vuoden päästä heitin paidan (joka todennäköisesti oli jäänyt joltain asunnossa vierailleelta mieheltä) jätteisiin, muistin yhä kirkkaasti kuka sen oli minulle antanut, miltä asunnossa tuoksui ja millaisella katseella minua siellä katsottiin.

Ja jälleen palasi mieleeni syyllisyys. Miksi menin hänen asuntoonsa sinä päivänä?