Suvinen virsi juhannuksesta

 

Koulujen lukuvuosi on taas päättynyt, suvivirsikin toivottavasti kouluissa laulettu ja pian vietämme jokavuotiseen tapaan aurinkovuoden mukaisen keskikesän eli kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoille ajoittuvaa juhlaa, juhannusta. Useimmat kristillistä perinnettä tuntevat suomalaiset tietävät, että juhannuspäivä ‒ joka alun perin oli aina 24. kesäkuuta ‒ on Johanneksen, Johannes Kastajan, syntymäpäivä, joka Raamatusta ja auringosta johdetuin perustein asetettiin vastakkaiselle puolelle aurinko- ja kalenterivuotta talvipäivänseisauksen jälkeen vietettäväksi vakiintunutta Jeesuksen syntymäjuhlaa joulua (Mal. 4:1‒6; Luuk. 1:5‒80; Joh. 1:1‒34, Joh. 3:26‒30). Kirjoitan alla lyhyesti suomalaisen juhannusjuhlan kielellisestä historiasta, koska se ei liene yhtä laajasti tunnettu kuin juhannuksen ja Johanneksen yhteys ‒ joka sekin lienee monelle nykysuomalaiselle tuntematon.

Sana juhannus ei äänneasunsa ja asiakirjaesiintymiensä todistuksen perusteella ole suomen kielessä kovin vanha. Juhannusta vanhempia keskikesän juhlan nimityksiä kielessämme ovat kirjallisten lähteiden perusteella Johanneksen päivä ja mittumaari (< vanhan kirjasuomen mitzumaaria <‒ muinaisruotsin midhsumar (”keskikesä”) > nykyruotsin midsommar ʼjuhannusʼ; vrt. englannin Midsummer ja saksan Mittsommer). Suomen kielessä merkitykseltään läpinäkymättömän lainasanan mitzumaaria jälkiosa on kansanetymologisesti yhdistynyt Neitsyt Ma(a)riaan, minkä seurauksena sanan loppuun on lisätty a-vokaali. Tuleva Turun piispa Michael Agricola käytti vuonna 1544 jKr. ilmestyneessä Rukouskirjassaan juhannuksesta ilmaisua Pyhen Johannesen Castaijan syndymys. Keskikesän eli mittumaarin assosioitumista Neitsyt Mariaan, kansanomaisesti Neitsyt Maaria emoiseen, lienee puolestaan edesauttanut se, että lähimmäksi aurinkovuoden pisintä päivää juliaanisessa kalenterissa osunut kirkollinen juhlapäivä oli Turun hiippakunnan suojeluspyhimyksen pyhän piispa Henrikin, kansanomaisesti Heinärikin, pyhäinjäännösten Turun Unikankareelle siirtämisen muistoksi 18. kesäkuuta vietetty juhla, jota juhlistettiin erityisesti Nousiaisten kirkossa ja Turun tuomiokirkossa, jotka molemmat o(li)vat Pyhän Henrikin lisäksi Neitsyt Marialle omistettuja, Turun tiilinen tuomiokirkko myös Ruotsin kuningas Erik Pyhälle (k. 18.5.1159) dedikoitu. Vähän ennen Kristuksen syntymää käyttöön otettu juliaaninen kalenteri oli myöhäiskeskiaikaan mennessä nimittäin jätättänyt aurinkovuoteen verrattuna noin kymmenen päivää, joten Johannes Kastajan päivä eli juhannus tuli tuolloin vasta pari viikkoa kesäpäivänseisauksen jälkeen. Miksi piispa Henrikin luiden siirto Koroisista Turun Unikankareelle ja Unikankareen ensimmäisen tuomiokirkon vihkiminen sitten toteutettiin (vuonna 1300) juuri kesäkuun puolimaissa? Arvattavasti ainakin siksi, että silloin Suomen kesä on kauneimmillaan, kun luonto on vehreimmillään ja päivä pisimmillään.

Sansa kesäkeräys artikkelin alle

Luterilaisen uskonpuhdistuksen jälkeen Pyhän Henrikin kesäjuhla lakkasi vähitellen olemasta tärkeä keskikesän kirkollinen juhlapäivä, kun pyhäinmiesten eli santtien juhlavasta kunnioituksesta reformaation johdosta vähitellen luovuttiin, mutta vasta Ruotsin valtakunnassa vuonna 1753 käyttöön otetun gregoriaanisen kalenterin myötä Johannes Kastajan päivästä (24.6.) tuli kesäpäivänseisausta (21.6.) eli keskikesää eli mittumaaria lähin kirkollinen juhlapäivä, minkä johdosta juhlan nimeksi suomen kielessä vakiintui juhannus (vrt. Juha(ni), Hannu, Hannuksela). Vanhin kesäpäivänseisauksen ajan nimitys suomen kielessä on voinut olla yksinkertaisesti suvikuu/kesäkuu, siinä missä talvipäivänseisauksen molemmin puolin sijoittuvan joulukuun aiempi nimi kielessämme oli talvikuu (huom. myös syyskuu).
Juhannus ei Suomen historian aikana ole koskaan ollut erityisen (kirkko)uskonnollinen juhla, toisin kuin keskiaikainen pyhän Henrikin juhla, jona moni Turun hiippakunnan asukkaista vaelsi keskiaikaisten lähteiden mukaan Nousiaisiin ja Turkuun hiippakunnan suojeluspyhimyksen haudan ja maallisten jäännösten äärelle. Juhannuksen maallisuus ei liene pelkkä sattuma, vaan selittynee ainakin osittain juhannuksen historialla ja juhannuksella itsellään; katolisena aikana Pyhää Johannes Kastajaa ei haluttu juhlistaa liikaa, jottei se olisi himmentänyt hiippakunnallisesti tärkeän Pyhän Henrikin ajallisesti likeistä juhlaa. Luterilaisena aikana juhannuspäivää taas ei ole kirkollisesti korostettu, koska päivänsankarina ei ole Jeesus. Piispa Henrikiä (bispa Heyneriki) muistettiin muuten myös hänen kuolinpäivänään 20. tammikuuta (> Heikin nimipäivä), jona päivänä vanhastaan vietetty Fabianuksen (20.1.250 jKr. kuollut marttyyripaavi) ja Sebastianuksen yhteinen muistopäivä sai Turun hiippakunnassa antaa tilaa herra Heinärikille ja siirtyä päivää aiemmaksi, Henrikin juhlan aatoksi. Kirkollisten juhlapäivien vietto erityisesti niiden aatto(ilta)na on vanhaa perua.
Kristuksen edelläkävijä Johannes Kastaja ja hänen kesäinen muistopäivänsä tulivat (varsinais)suomalaisille tutuiksi viimeistään 1230-luvulla, kun Maskun kirkkopitäjä perustettiin Nousiaisista erottamalla (noin vuonna 1233 jKr.), sillä Maskun seurakunnan kirkon nimikkopyhimys oli Johannes Kastaja (Johannes Baptista). Häntä ja Henrikiä yhdistää ainakin yksi keskeinen elämänkohtalo: molemmat kokivat väkivaltaisen kuoleman asiansa takia.
Juhannuksen kielellinen(kin) historia on siis monipolvinen. Kirjoitukseni alussa mainitsemani sana suvivirsi on muuten sekin meille kaikille tuttua ruotsalaisperäistä Suvivirttä vanhempi kielessämme. Tässäpä lienee tullut säkeistö keskisuvista virttä, etymologisesti käännettynä keskikesäistä kertomusta, yhdelle JUHANNUKSELLE riittämiin. Olkoon hyvä OLEVOITTAJA ARMOLLINEN ‒ lukija päätelköön.

Mikko K. Heikkilä
monitieteisen diakronisen
kielentutkimuksen dosentti
Tampereen yliopisto

Oheiskirjallisuutta:

Heikkilä, Mikko 2016: Kuka oli herra Heinäricki? ‒ piispa Henrikin arvoitus. Tampere: Tampere University Press.
Heikkilä, Mikko 2017: Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen. Tampere: Mediapinta.
Heikkilä, Mikko 2019: Monitieteinen tutkimus kristinuskon tulosta Suomenlahden pohjoispuolelle ‒ kristinuskoon tutustumisen, kristityksi kääntymisen ja kristillisen organisaation rakentamisen ajoitus. Teoksessa Tuhansien vuosien tulokkaat ‒ Monen kulttuurin Satakunta. Toim. Anni Ruohomäki & Anna Sivula. Satakunta XXXV s. 31‒71. Harjavalta: Satakunnan Historiallinen Seura.
Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Linna, Martti 1996: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot. Teoksessa Vesilahti 1346‒1996. Toim. Helena Honka-Hallila. Vesilahden kunta ja seurakunta.
Vanhan kirjasuomen sanakirja. Kotimaisten kielten keskus (kaino.kotus.fi/vks).
Vilkuna, Kustaa 2002 (1950): Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kuvittanut Erkki Tanttu. 23. painos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

Aiheet