Singerin kuvaukset juutalaisuudesta ja ihmisen Jumalan kaipuusta

 

(Sisältää juonipaljastuksia) Olen pitkästä aikaa nauttinut kunnon romaanin lukemisesta. I. B. Singer, puolanjuutalainen nobelkirjailija, ei petä. Kyseessä on hänen kirjansa Varjot Hudsonin yllä (1958, 600s.). Kirjan päähenkilöt ovat tavalla tai toisella päätyneet Itä-Euroopasta New Yorkiin. Taakse jäivät keskitysleirit. Euroopan juutalaiset murhattiin, osa pääsi pakoon. Nyt nähdään, miten nämä hyvin uskonnollisilta juuriltaan revityt Puolan juutalaiset kotiutuvat erittäin maallistuneeseen ja jumalattomaan New Yorkiin.

Singerin kirjoissa käsitellään paljon kysymystä Jumalasta. Juuri Holokaustin vuoksi moni kirjan henkilö kääntää selkänsä Raamatun persoonalliselle Jumalalle. Kysymys kuuluu, kuinka Jumala, jos hän on oikeudenmukainen ja rakastava, saattoi hyväksyä 1,5 miljoonaan lapsen murhaamisen. Päähenkilö, Grein Hetz, on saanut Puolassa kunnon juutalaispojan koulutuksen. Hän tuntee pyhät kirjoitukset kuin omat taskunsa. New Yorkissa hän kuitenkin lankeaa totaalisesti. Seitsemän kuukauden aikana hän vie ystävältään hänen vaimonsa, hylkää oman perheensä, ajaa pari ihmistä itsemurhan partaalle – yksi kuolee suruun. Grein rakastuu silmittömästi, hylkää, vaihtaa ja sitoutuu, kunnes hylkää kaikki. Hänellä on hänen vaimonsa Lea, ystävän vaimo Anna ja vielä rakastajatar Ester. Singer onnistuu hyvin siinä, missä nykykirjailijat eivät yleensä onnistu: Singer ymmärtää, miten uskonnollinen/uskovainen ihminen ajattelee. Hän voi tehdä syntiä, hän voi olla tekopyhä, mutta silti, kaiken aikaa hänellä on Jumala mielessään.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Kirjan yksi sanoma onkin, että ihminen ei pääse Jumalaa karkuun. Greinistä todetaan näin:

”Hän uskoi Jumalaa, mutta pelkkä usko ei riittänyt. Häneltä puuttui olennainen: tarkkaan määrätyt rituaalit, järjestynyt ympäristö, esi-isien rautainen kuri. Vaikka Grein ei osannut elää Jumalan kanssa, hän ei tiennyt miten elää ilman Jumalaa.” (s. 113.)

Teoksessa kerrotaan juutalaisesta näyttelijästä Yasha Kotikista. Hän elää, niin kuin mikään ei olisi hänelle pyhää. Hän on niin opportunisti kuin vain voi olla. Lopulta hän järjestää suuren juhlaillallisen Israelin pyhimpänä päivänä, Suurena sovituspäivänä, jolloin pitäisi paastota ja katua syntejään. Kaikki menee aluksi ihan hyvin, mutta sitten Kotikin pää ei enää kestä: hän alkaa ryypätä, kiroaa ja haukkuu vieraitaan. Hän sammuu ja pelkää Jumalan tuomiota. Edes hän, lipevin showmies, ei pääse irti Jumalasta.

Tylsyys on suhteellista. Kaikista muutoksistaan ja villeistä valinnoistaan huolimatta Grein valittaa alinomaa, että hänellä on tappavan tylsää. Kesken avioriidan, Grein sanoo vaimolleen Lealle: ”Yksi asia on varma: minä olen kyllästynyt. Kuollakseni kyllästynyt. Joinakin päivinä tahtoisin silkkaa kyllästymistäni ampua kuulan kallooni.” (103.) Keskellä villejä seikkailujaan Grein pohtii:

”Ei minusta ole tullut uskovaista. Ei sinne päinkään. Mutta ilman Jumalaa on tylsää. Usko on ainoa voima joka pelastaa mielipuolisuudelta. Miksi meillä on tylsempää kuin minun isälläni? Hänellä ei ollut elämässään muuta kuin perhe ja hasidien rukoushuone. Ei teatteria, ei elokuvia, ei radiota, ei sanomalehtiä. Hänen kirjastossaan – jos sitä nyt kirjastoksi voi sanoa – oli vain muutama pyhä kirja. Mutta en ikinä kuullut hänen valittavan, että hänellä olisi tylsää.” (223.)

Onko nykyajan muutosvimma – avioerot, kykenemättömyys sitoutua, perheiden rikkominen – vain oire pohjattomasta tylsyydestä. Ihmisellä, Jumalan kuvalla, on tylsää ilman Jumalaa. Jos hylkäämme Jumalan, emme saa mistään korvikkeesta tarpeeksemme. Pyhä Augustinus kokeili maailman iloja estoitta, mutta lopulta hän tunnusti: ”sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, oi Jumalani.”

Viimeinen tilitys – Kääntymys

Kirjan lopussa Grein antaa kirjeen muodossa viimeisen tilityksensä:

”Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia minusta on pysynyt villipetona, alamaailman ihmisenä. Mutta olen kahlinnut pedon toorakoteloitteni nahkahihnoilla ja rukousliinani hapsuilla. Tiikerikään ei voi purra, kun se on sidottu ja taltutettu. Tämä on juutalaisuutta.”

Greig alkaa ultraortodoksijuutalaiseksi. Hän näkee, että maailmassa käydään kovaa hengellistä sodankäyntiä. On olemassa Jumala ja Saatana. Tuossa sodassa ei pärjää muuten kuin täydellä taisteluvarustuksella. Näin Greig kirjoittaa taisteluasustaan: ”Ken tahtoo palvella Jumalaa, hänen on kannettava Jumalan merkkejä, hänen on eristettävä itsensä niistä, jotka palvelevat vain itseään. Parta, ohimokiharat, rukouksissa käytettävä vyö, hapsullinen rukousliina – nämä kaikki ovat juutalaisen asepuku, ulkoisia merkkejä siitä, että hän kuuluu Jumalan maailmaan, ei alamaailmaan.” (s. 659)

Kirjassa muuallakin kuvataan juutalaisten rukousrekvisiitta tuollaisena taistelu-uniformuna. Greinin kääntymys tuo jossain määrin mieleen diasporajuutalaisen Saul Tarsoalaisen eli Paavalin kirjoitukset. Paavali uskoi, että koko ihmiskunta on langennut syntiin – nykymaailma on alamaailmaa. Täynnä petoja. Tämän vuoksi tarvitaan sovitus, syntien anteeksianto, ja todellinen sotavarustus Saatanaa, syntiä ja maailmaa vastaan. Ef. 5:13:

”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia…”

Suosittelen Singerin Varjoja Hudsonin yllä, samoin kuin muita Singerin kirjoja. Teos on nopealukuinen, juonenkäänteet koukuttavat, ja samalla kirjailija käsittelee suuria uskon ja moraalin kysymyksiä hyvin mielenkiintoisesti.

Ps. Seurakuntalainen on tehnyt hienon haastattelun, jossa juutalainen Antoine Lévy kertoo uskostaan Jeesukseen Israelin Messiaana. Nykyään isä Lévy on katolisen kirkon pappi. Juttu löytyy tästä.