Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Simolalla on toivoa

 

Pääkaupunkiseudulla järjestetty kristillinen kampanja Mahdollisuus muutokseen oli siitä harvinainen mainosponnistus, että sen pääviesti huomattiin laajasti. Hyvä niin, sillä seurakunnilla on runsain mitoin yllätyksetöntä, miltei turhaksi jäävää mainontaa. Kampanjassa on mukana 73 seurakuntaa ja järjestöä, niistä toistakymmentä luterilaisia seurakuntia.

Körttitaustaisena luterilaisena olen sydämestäni kampanjan puolella. Kansankirkko pysyy vahvana, kun yhä uudet sukupolvet kiinnittyvät Jeesuksen Kristuksen täytettyyn työhön. Tähän uskoon suurin osa suomalaisista vielä kastaa ja kasvattaa lapsensa. Jotkut havahtuvat Jumalan armahtavaan rakkauteen vasta aikuisena.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Tämä havahtuminen muuttaa elämää. Se voi tuoda nopeita ulkonaisia muutoksia, mutta vielä enemmän se synnyttää arjessa vaikuttavaa iloa, rauhaa ja luottamusta. Jeesuksen kutsu Taivaan valtakunnan jäseneksi oli selvä, ja evankeliumeihin on kirjoitettu hänen sanomanaan lukuisia kertoja kehotus kääntymiseen. Hän kysyy: ”Olenko minä sinulle rakas?” (Joh. 21:17) ja kutsuu muutokseen: ”Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark 1:15).

Kaikkia kampanja ei miellytä. Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja, Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola varoitti holhoavasti satoja tuhansia lukijoitaan, että herätyskristillisessä julistuksessa tai kampanjoinnissa valitettavasti usein ”luvataan vähän liikaa”. Tätä en voi ymmärtää. Mikään kampanja ei edes riittävästi voi kuvata niitä monimuotoisia, yksilöllisiä muutoksia, joita usko Jeesukseen vaikuttaa ihmisessä. Ei hölmökään luule, että kaikki muuttuu yhdessä yössä.

Simolan mielestä uskoontulo tai Jeesuksen löytyminen on ”voimakas uskonnollinen kokemus”, joka voi olla ratkaiseva sysäys esimerkiksi huumeista tai rikoksista vapautumiseen. Onko tämä papin puhetta? Hän kirjoittaa ikään kuin ei pitäisi uskon heräämistä Jumalan lahjana, vaan pelkkänä psyyken sisäisenä tapahtumana, jolla on paikkansa lähinnä narkkarien tai rikollisten elämässä. Torjuessaan hengellisen muutoksen vaatimisen Simola ei tunnu ottavan huomioon, että muutosta moni nimenomaan kaipaa ja etsii. Moni ulkonaisesti hyvin pärjääväkin kaipaa mielenrauhaa, syvempää tarkoitusta ja yhteyttä Jumalaan. Moni kaipaa vapautusta epätoivosta, uuvuttavasta menestyksen tavoittelusta ja kuolemanpelosta. Ilosanoma Kristuksesta lahjoittaa sovituksen ilman ehtoja, mutta lisäksi se voi vapauttaa näistä monista ahdistuksista.

Kampanja ei perusta uutta hengellistä liikettä, vaan kiinnittää ihmisiä seurakuntiin, myös niihin, joita Simola pappina palvelee. Kirjoittamalla ”Valtaosa Helsingin seurakunnista pitää kampanjassa tarjottua ajattelutapaa omalle perinteelleen vieraana”, hän lietsoo tätä vieroksuntaa.

Olin pitkään Simolan ihailija. Hänellä oli reiluuden pyrkimys ja hän kilvoitteli menestyksellä, vaikka ärsyyntyi herätyskristillisyyden joistakin piirteistä, joskus syystäkin. Kirjoituksissa oli arvokkuutta ja auktoriteettia. Hän oli seurakunnan paimen, Jeesukseen uskova kristitty.

Sitten tapahtui jotakin. Hän päästi luontonsa valloilleen ja alkoi jakaa kristittyjä meihin ja noihin toisiin. Alkoi pilkka riveillä ja rivien välistä. Vihitystä papista tuli kirkkopoliittinen agitaattori. Loukkaukset jatkuvat kenenkään puuttumatta.

Retoriikkaa on paljastavaa. Hänelle samanmieliset ovat ”avaria” kristittyjä, joiden seurassa ”puhaltavat raikkaat tuulet” ja joiden seurassa on ”helpompi hengittää”. Heille on tärkeää ”ydinsanoma Jumalan armosta ja lähimmäisenrakkaudesta”.

Ne toiset ovat ”ahdaskatseisia” kristittyjä, jotka haluavat ”kääntää kelloa taakse päin”. Armon sanoman sijasta heille on tärkeämpää ”tuijottaa yksittäisiä käskyjä ja kieltoja”. Kirkko ei enää ”tanssi heidän pillinsä mukaan”.

En ole menettänyt toivoani. Olen nähnyt Simolan sisäisen Paimenen. Jeesuksen omilla on aina Mahdollisuus muutokseen. Ehkä Simolan seurassa on vielä joskus helpompi hengittää.