Tulkaa kaikki lähetystyöhön!

 

Mitä tapahtuikaan kirkolliskokouksessa vuosi sitten? Määräenemmistöttä tehdyssä parisuhderukouspäätöksessä tyydytettiin kahden siiven tarpeita: niiden, jotka eivät olleet suoralta kädeltä (vielä) valmiita muuttamaan kirkon seksuaalietiikkaa ja niiden, jotka tahtoivat valtuutuksen järjestää jonkinlaisen riituksen parisuhteensa rekisteröineiden kanssa. Väliin putosi monta uskonsa vuoksi täysin tyytymätöntä.

Mitä nähdään viime päivien lähetysjärjestökeskustelusta? Kun huono kompromissi ei tyydytä, Raamatun ja kirkon tunnustuksen arvovallasta emansipoituneet seurakuntien päättäjät ottavat ohjakset omiin käsiinsä. Rahalla pyritään painostamaan viimeisetkin änkyrälinnakkeet taipumaan myötävirtaan. Vantaan seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto ei kainostele painostuksensa myöntämistä: ”Järjestöillä on kuitenkin mahdollisuus muuttaa linjauksiaan, jolloin tuet palautetaan entiselle tasolle.”

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Itseluottamuksen puutteesta ei tämän kirjoittajia ainakaan voi syyttää.

***

Päätökset sulkea rahahanat ”homovastaisilta” (kuten valtakunnanmediankin omaksuma suvaitsemattomuusleima kuuluu) evankelis-luterilaisen kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä Vantaalla ja Helsingissä eivät yllättäneet minua. Kun ollaan yhden asian liike, ei nähdä metsää puilta. Helsingin seurakuntien kotisivuilla todetaan agendaansa sopivasti: ”Lähetysmäärärahojen uudelleen jakoa lähdettiin pohtimaan yhteisen kirkkoneuvoston linjattua viime keväänä, ettei seurakuntayhtymä voi olla tukemassa tahoja, jotka eivät kunnioita vähemmistöjen perusihmisoikeuksia tai kirkon yhteisiä päätöksiä suhteessa naispappeuteen.”

Naispappeuskysymys ei ilmeisesti kuitenkaan painanut vaakakupissa läheskään yhtä paljon kuin itse asia eli suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin. Järjestöistä ainakin Sanansaattajat ja Kylväjä olivat julkisesti sitoutuneet kirkon 80-luvun virkaratkaisuun. Se ei riittänyt. Olisi ilmeisesti pitänyt vakuuttaa pääkaupunkiseudun päättäjät siitä, että kentälläkin julistetaan samaa sukupuolta olevien parisuhteiden hyväksymisen stadilaista ilosanomaa. Jeesuksen käskystä ”menkää ja tehkää” lienee unohdettu sen hengellinen sisältö (ja Kant riemuitsee taas haudassaan!). Tärkeintä on käsky ”mennä ja tehdä” kuten rahoittajat sanovat.

Siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, miten ev.lut. kirkon edelleen viralliseen oppiin pitäytyminen merkitseekin nyt kirkon virallisen seurakunnan mukaan vähemmistöjen perusihmisoikeuksien kunnioittamattomuutta. Tällaisen loogisen hypyn avaamiseen ymmärrykselle ei kolmaskaan Cambridgen-tutkinto valitettavasti valmenna.

***

Niin, kuinkas meitä rauhoiteltiin vuosi sitten? Piispa Mikko Heikka totesi Seurakuntalaisesta edelleen löytyvässä haastattelussa (15.11.2010): ”Rukous ei ole hyväksyntä taikka hylkääminen sille, että jotkut ovat rekisteröineet parisuhteensa…kysymys ei ole kirkon opin muutoksesta. Ei ole kysymys siitä, että kirkon avioliittokäsitys olisi nyt millään tavalla muuttunut.”

Jo kirkon varhaiset isät tiesivät, että se, miten rukoillaan, vaikuttaa siihen, mihin uskotaan. Lex orandi, lex credendi. Muoto vaikuttaa oppiin ja liturgisen elämän sisältö uskon sisältöön. Heikka kumppaneineen lienee pitänyt itseään tätä vanhaa viisautta fiksumpana, tai sitten meitä on huiputettu.

Vantaan seurakuntien tiedotteen mukaan näiden kirkon virallisten lähetysjärjestöjen ”linjanvedot, kuten suhtautuminen naispappeuteen, poikkeavat kirkon virallisesta kannasta.” Vastaava Helsingistä kertoo saman käänteisesti kelpuutettuihin järjestöihin viitaten: ”Näiden lähetysjärjestöjen katsottiin sitoutuvan kirkon linjaan suhteessa naispappeuteen ja seksuaalivähemmistöihin.”

Herää kysymys, mikä on tämä kirkon virallinen kanta ja linja suhteessa seksuaalivähemmistöihin, jota suurimman osan lähetysjärjestöistä nyt katsotaan rikkovan kristillisellä, kirkon edelleen allekirjoittamalla avioliitto-opetuksellaan. Olisiko kirkon jo aika tulla ulos kaapista ja kertoa se meille tavallisille jäsenillekin kiertelemättä ja kaartelematta, jotta voimme päätellä, onko meillä todellakaan mitään toimintamahdollisuuksia näissä painostuksen puitteissa? Vai onko ainoana johtopäätöksenä, että meidänkin on alettava huutaa: ”Tulkaa kaikki!” ja kutsuttava kaikkia tunnustuskristittyjä talkoisiin rakentamaan kirkkoa ja lähetystyötä toisaalle, kansankirkon rahallisista siteistä ja painostuksista emansipoituneina?

Ilmeisesti pääkaupunkiseudun määrätietoiset valtuutetut tämän jo tietävät.