Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Seurakuntavaalit jo nurkan takana

 

”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.”
Paavalin alaston, melkein shokeeraava tunnustus Rooman seurakunnalle on aina puhuttanut minua monella tavalla. Niin myös nyt, kun seurakuntavaalit odottavat nurkan takana.
Yritän kertoa miksi.

Paavalin tunnustuksessa tiivistyy ihanteen ja todellisuuden ristiriita. Ristiriita on tässä maailmassa ja elämässä väistämätön ja joskus suorastaan tuskainen realiteetti. Sama realiteetti on läsnä seurakuntavaaleissa ja konkretisoituu muun muassa keskustelussa vaalikelpoisuudesta. Pulmalliseksi, tai ehkä jopa häiritseväksi, on koettu ennen kaikkea kirkkolain perusvaatimus, että luottamustoimiin on vaalikelpoinen ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” kirkon jäsen. Tästä kelpoisuusvaatimuksesta on haluttu vaieta koska se a) hankaloittaa ehdokkaitten saamista ja b) on vaikeasti arvioitavissa.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Molemmat argumentit ovat perustellut. Mielestäni se ei kuitenkaan voi tarkoittaa, että tästä vaalikelpoisuusvaatimuksesta olisi vaiettava. Ihanteesta on pidettävä kiinni eikä ihanteita yleensäkään pidä muuttaa tai tehdä mitättömiksi siksi, että todellisuus ei vastaa niitä. Ihanne kertoo mihin on pyrittävä. Todellisuus kertoo, missä olemme. Ihanteen ja todellisuuden vertailu kertoo, missä on parannettavaa.

Piispa Seppo Häkkinen käsitteli väitöskirjassaan ihanteen ja todellisuuden muutoksia koskien sitoutumista kirkon jäsenyyteen. Hän totesi, että sitoutumisen näkökulmasta Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää teologisen ideaalin ja sosiologisen empirian jännitteessä. Tämä on tärkeä ja rehellinen toteamus, joka koskee oikeastaan kirkon toimintaa kokonaisuudessaan. Tätä jännitettä ei pidä edes yrittää poistaa manipuloimalla ihanteita tai vääristämällä totuutta.

Tärkeä kysymys seurakuntavaaleja ajatellen on kuinka hyvin ehdokkaat ovat tietoisia kirkon tunnustuksesta ja tehtävästä, ja kuinka he ovat valmiita sitoutumaan niihin luottamustoimia hoitaessaan. Konkreettisesti kysymys on siitä, mitä sitoutuminen Raamattuun, uskontunnustukseen ja tunnustuskirjoihin merkitsee ja miten se näkyy toiminnassa? Ja miten ehdokas suhtautuu kirkon tehtävään julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja kristillisen sanoman levittämiseen?

Valitettavasti yhä oheneva tietoon kristinuskon perusteista ja sanomasta ja yhä ohuempi luonnollinen kosketus kirkolliseen elämään näkyy kirkon kaikissa päättävissä elimissä. Jumalan sanan tilalle on liian usein tullut erilaisia ismejä ja kirkon parhaan tilalle on niinikään liian usein tullut oman profiilin nostaminen yhteiskunnallisia vaaleja varten. Näin on kautta linjan. Seurakuntaneuvostoista kirkolliskokoukseen.

Haluan alleviivata, että minä en arvioi kenenkään kristillisyyttä enkä kenenkään rehellisyyttä toimia luottamushenkilönä kirkon tunnustuksen mukaan ja kirkolle annettujen tehtävien hoitamisessa. En vaan ymmärrä, miten sellainen toiminta voi olla mahdollinen, jos ei tiedä eikä välitä edes kysyä mitä Raamattu sanoo ja toimia sen mukaan?
Jeesuksen sanat ovat aina ajankohtaisia. Kun seurakuntalaiset valitsevat itselleen luottamushenkilöitä koen seuraavat sanat tavallista ajankohtaisemmiksi: ”kun sokea taluttaa toista sokeaa, molemmat putoavat kuoppaan.”