Sankariteoista suurin

 

Ruotsi juhli toissapäivänä sankareitaan. Moisessa touhussa ei sinällään ole mitään kummallista, onhan kyse maailman lahjakkaimmasta kansasta, mutta erikoista juhlimisesta teki tällä erää se, että estradia eivät vallanneet parrasvalojen partaveitsinä pääsääntöisesti pyörähtelevät pompöösit. Huomion keskiössä olivat vallan toisenlaiset tyypit.

Fiksuina ihmisinä ruotsalaiset ovat nimittäin pyöräyttäneet pystyyn elegantin juhlatilaisuuden, jonka vieraiksi kutsutaan tuikitavallisia lihapullanpurijoita ympäri Ikeanmaan. Tämän ”Svenska hjältar” -nimisen gaalan perimmäisenä ideana on huomioida kansalaisia, jotka ovat joko tehneet jotakin hyvää lähimmäisilleen tai muuten joutuneet kokemaan elon rosoisampaa puolta, mutta jatkaneet matkaa periksi antamatta. Siis ihmisiä, joiden sankaruus on hyvin paljon vähemmän mediaseksikästä sorttia.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Olkoonkin, että näyttävästi televisioitu gaala oli ruotsalaiseen tyyliin hieman yli-imelä pettuleivän ja katajanmarjojen makuun tottuneelle, oli se myös vilpittömästi koskettavaa seurattavaa. Kyynelpurot solisivat vuolaina, myös kotisohvalla, auttajien ja autettujen kivutessa lavalle kertomaan huikeita tarinoita tosielämän uroteoista.

Ja huikeita nuo tarinat totta vie olivatkin.

Vai mitä sanotte esimerkiksi molemmat tyttärensä vuoden 2004 tsunamissa menettäneestä Sussista, joka luopui luccepullantuoksuisesta elämästään kansankodissa ja palasi Phuketiin perustaakseen lastenkodin vähäosaisille lapsille.

Tai lähikaupan Agnetasta, joka läksi katsomaan, mitä kuului hänen kahdeksankymppiselle vakioasiakkaalleen, jota ei ollut näkynyt muutamaan päivään. Vain löytääkseen tämän makaamasta neljättä vuorokautta kylpyhuoneen lattialla siksi, että rouvalla ei ollut lähellään yhtään ketään, joka oli ollut hänen voinnistaan kiinnostunut.

Tai kuinka liikuttavaa oli nähdä pikkuruisen Fionan pyörähtävän halaamaan saparot keikkuen Isakia, nuorukaista, joka oli sännännyt hätiin psyykkisesti sairaan henkilön yrittäessä kuristaa viisivuotiasta pikkutyttöä hengiltä muiden paikallaolijoiden seuratessa tapahtumaa katsellaan.

Unohtamatta nallaepuhinnäköistä Bertiliä, joka yli kaksikymmentä vuotta on kiertänyt ympäri Ruotsia pitämässä vapaaehtoisesti huolta kehitysvammaisista nuorista.

Ja millaisen esikuvan arjen sankaruudesta antaakaan Alexandra. Molemmat kätensä ja jalkansa seitsemäntoistavuotiaana harvinaisen bakteeritartunnan takia menettänyt tyttö, jonka viesti muulle maailmalle on: ”Kaikki on mahdollista. Usko itseesi, älä anna periksi. Äläkä luovu unelmistasi!”

Sankaruus, todellinen sankaruus, se on kumma juttu. Se kun ei useinkaan viihdy suurissa otsikoissa, esittele tissivakoaan punaisella matolla, hörpi samppakaljaa silmäätekevien seurassa tai huiskuttele Paavin kanssa Vatikaanin parvekkeelta. Päinvastoin, useimmiten se pukeutuu arjen pieniin asioihin silmänpalvojilta piiloutuen.

Minulle todellinen sankari on yksi Seppo, parrakas setä Raisiosta. Hän istui kerran viereeni, kietoi kätensä olkapäideni ympäri eläen ja hengittäen samaa tahtiin suunnattoman suruni kanssa. Ei tarvittu suuria viisauksia eikä sankarillisia sukkahousuja (tai no, minulla oli välivillahousut, Seposta en tiedä). Vain syviä huokauksia ja tiukkaa tuijotusta villasukankärkiin. Ja silti tuo hetki muutti koko elämäni.

Tuolla hetkellä ymmärsin, mikä on sankariteoista suurin; mitä on rakastaa.

 

 

Obs! Lisää ruotsalaisista arjen sankareista voit lukea täältä. Sivusto tottelee toista kotimaista.