Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Rautavuori

 

On traagista, että monen täytyy kuolla saadakseen vilpitöntä huomiota ja rakkautta. Kuollut ei varmaankaan enää voi ottaa niitä vastaan.

 

Dei  Eurovaalit neliöb. 7.5.-3.6.

”Akateeminen sekatyöläinen” Kaarina Hazard raotti Iltalehdessä 13.1. kuoleman tragedian verhoa osoittaessaan laajalti väärin ymmärretyssä kohukolumnissaan, kuinka skandaalimedian johtama yhteiskunta on kiinnostunut lähinnä ihmisen viihdearvosta, kun se keskittyy herkutelemaan epäonnella ja tarjoaa mahdollisuuksia ”turvalliseen” flirttailuun onnettomuuksien kanssa.

 

Hazard oli hyvin ajattelematon karkeissa Tony Halmeen omaisia ja kannattajia loukkaavissa sanavalinnoissaan, mutta kirjoituksen viesti paistoi läpi kuin keskipäivän aurinko: iltapäivälehtien hän-oli-hyvä-mies -henkiset ”liikuttavat jutut” ovat silkkaa kannibalismia, josta ollaan valmiita maksamaan sievoisia summia.

” Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään”, Hazard kirjoitti.

 

Ei kuollutta miestä saa haukkua. Mutta kolumnista tuli kohu myös toisesta syystä:

”Meni oikealla hetkellä. Ymmärsi mennä. Kuten Elvis oksennukseensa tai Marilyn lääkkeisiin. Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa”.

Kirjoitus kyseenalaisti ne eettiset normit, joita meille vaivihkaa syötetään siellä, missä ovat lööppitelineet: jos joku mokaa, koko kansalla on oikeus liihottaa paikalle ja syödä hyvin.

Lööpit vangitsevat julkkiksen kierteeseen, jossa otsikoiden loppumista seuraa henkilökohtainen yleishyödyttömyys. Se voi muuttua fyysiseksi kuolemaksi.

 

Toisin kuin rahantekijöille, Hazardille hyvä elämä saattaa tulkintani mukaan olla niin sanottua ”tavallista elämää”, eli nimenomaan sitä mandariinien punnitsemista. Ei kovinkaan julkista eikä dramaattista. Hiljaista hiipumista. Iloja ja suruja. Turvallisuutta ja epävarmuutta.

 

Hazard väläytti myös sitä, mitä monet meistä pelkäävät kovin, nimittäin omaa kuolemaa. Minkälainen lähtöni on? Poistunko häpeän vai kunnian saattelemana? Miltä minusta tuntuu silloin? Mitä ajattelen sen päivän aamuna?

 

Minäkin olen nuorehkosta iästäni huolimatta ajatellut omaa kuolemaani jo vuosia. Se on väistämätöntä ja absurdia. Ei sellaista edes voi tapahtua, ajattelen. Rakas viimeinen päivä koittaa pian.

 

Kuolema johdattaa armon Herran luokse, koska ihmiset eivät oikein voi toisiaan siinä auttaa. Siksi olen täysin eri mieltä niiden kanssa, jotka sanovat, että kristinusko keskittyy syvimmälti tämänpuoleiseen. Kristinusko tähtää vahvasti tuonpuoleiseen, vaikka Jeesus tulikin keskuuteemme pelastamaan meidät täältä… Helsingistä.

” Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä”, Paavali kirjoittaa korinttilaisille.

Mutta Jeesuksen ylösnousemuksessa yhdistyivät tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen käsittämättömällä tavalla.

 

Kuoleman kohtaaminen on silti käytännöllisesti suuri mysteeri. Kun viikatemies laahustaa perässäni kadulla, avitan itseäni ajatusleikillä.

Viimeisellä hetkellä hätä katoaa. Jumala lähettää enkelinsä, joka ojentaa kätensä ja kevenen. Enkeli hymyilee minulle ja kuiskaa innoissaan: ”Tule, Hän odottaa jo sinua”. Vilkaisen kauas taakseni. Elvyttäjät yrittävät vielä kerran. Sirppi iskee kipinää.

 

 
Artikkelibanneri perussanoma