Kirjoittanut
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja Radio Dein Päivän blogisti.Kolmen vuosikymmenen ajan ohjasin pro gradu -tutkielmia ja tohtorinväitöskirjoja Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Oppiaineeni dogmatiikan eli opin tutkimuksen parhaista oppilaista monet kuuluvat kirkkomme konservatiiviseen siipeen, joka ei hyväksy naista papiksi.
Vähitellen tuli selväksi, että tällä suomalaisten nuorten teologien parhaimmistolla ei ole mitään tulevaisuutta isiemme ja äitiemme liki vuosituhantisessa kirkossa. Mikä haaskaus: teologiansa syvällisesti oppineet, äärettömän kutsumustietoiset ja taitavat Jumalan valtakunnan työntekijät – ne, joita kirkkomme eniten tarvitsisi – työnnetään syrjään!
Syyskuussa tilanne kärjistyi, kun eräät tämän nuoren sukupolven teologit ottivat vastaan pappisvihkimyksen sisarkirkossamme Inkerinmaalla. Jos vihkimystä ei saa omassa kirkossa Suomessa, vaikka on Jumalan antama sisäinen kutsumus sekä oman uskonyhteisön antama ulkoinen kutsumus, on ymmärrettävää, että paine ekstraparlamentaarisiin ratkaisuihin kasvaa.
Nyt näiden papiksi vihittyjen yhteisöjä uhkaa rangaistus: On mahdollista, että ne menettävät statuksensa kirkon lähetysjärjestöinä. Jos Kansanlähetykseltä ja Evankeliumiyhdistykseltä viedään seurakuntien tuki, muutenkin jo taloudellisessa ahdingossa olevien järjestöjen lähetyspanos tulee väistämättä supistumaan. Tämä olisi kova isku kirkkomme lähetystyön kokonaisuudelle.
Inkerinmaalla vihittyjen pappien työyhteisöjen kesäisissä kokoontumisissa Kansanlähetyspäivillä, Evankeliumiyhdistyksen 150-vuotisjuhlissa sekä Raamattuopiston Hengellisillä Syventymispäivillä kuultiin voimakkaita ääniä konservatiivisten herätyskristittyjen yhteistyön tiivistämisen puolesta.
Minusta näyttäisi siltä, että on olemassa kirkon hajaantumisen vaara. Konservatiivit kyllästyvät olemaan kirkkomme hyljeksitty paarialuokka, he lähtevät kirkosta.
Näinhän tapahtui 2013 Luther-Säätiön konservatiivisille seurakunnille, jotka perustivat uuden luterilaisen kirkon, ns. Lähetyshiippakunnan. Tarvitsemmeko me toisenkin muutaman tuhannen jäsenen sirpalekirkon, jonka vaikutus maassamme jäisi väistämättä varsin marginaaliseksi?
Miten tähän surkeaan tilanteeseen on jouduttu?
Kun Suomen ev.lut. kirkko 1986 teki päätöksen pappisviran avaamisesta myös naisteologeille, vanhaa virkakäsitystä edustaville vakuutettiin, että heidän mahdollisuutensa toimia kirkossa pysyvät ennallaan.
Kirkolliskokous liitti päätökseen ns. ponnen, jossa luvattiin omantunnonvapaus ja oikeus hoitaa pappisvirkaa kirkossa papeille, jotka eivät voineet hyväksyä kirkon virkaratkaisua
Uskon ja omantunnon vapautta korostava periaate onkin luterilaisen ihmiskäsityksen ytimessä. Martti Luther opetti: Ihmisten pakottaminen uskon ja omantunnon asioissa on erityisen jumalatonta väkivaltaa ja siksi ehdottomasti kiellettyä. Itse hän joutui juuri tällaisen kohteeksi katolisessa kirkossa.
Naisten vihkiminen papeiksi alkoi keväällä 1988. Vanhan virkakäsityksen kannalle jääneet saivat erityiskohtelua: Heidän ei tarvinnut viettää jumalanpalvelusta yhdessä naispappien kanssa, vaan työvuoroihin tehtiin ns. ”väistöjä”, ettei konfliktia syntyisi.
Vähitellen kritiikki erityiskohtelua kohtaan alkoi tiivistyä. Vuosituhannen alussa ns. Heikan komitea esitti, että minkäänlaisia väistöjä tai erityisjärjestelyitä seurakunnissa ei enää sallita, koska tällainen sisältää naispappien ns. ”välillistä syrjintää”.
Vuonna 2006 piispainkokous omaksui Heikan komitean kannan kirkon kannaksi. Vuoden 1986 ponnelle omantunnonvapaudesta naureskeltiin: eihän se ole mikään laillisesti sitova päätös.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vanhaan virkakäsitykseen pitäytyvien pappien tila seurakunnissa on kutistunut olemattomiin. Vapaasti he voivat toimia vain omissa järjestöissään ja messuyhteisöissään.
Kaitsennan epäonnistuminen
Alkukirkon ajoista alkaen kirkon paimenen eli piispan virka on mitä suurimmassa määrin ymmärretty kirkon ykseyden varjelemisen tehtäväksi.
Vapahtajamme suurin huolenaihe ennen kärsimystään oli tämä: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21)
Varhaisen kirkon suuret piispat, kuten Irenaeus, Athanasius, Basileios Suuri tai Gregorios Nazianzilainen, olivat ennen muuta oman laumansa suojelijoita. Oman henkensä vaarantaen he puolustivat apostolista uskoa keisareiden tukemia harhaoppeja vastaan.
Paimenten tehtävänä ei ollut miellyttää hallitsijoita tai kristittyjen kriitikkoja, vaan puolustaa Jumalan totuutta ja pitää Jumalan lapset yhdessä Kristuksen ruumiissa.
Sisarkirkoistamme Englannin kirkko on osannut vaalia kirkon ykseyttä. Kun naisia alettiin vihkiä papeiksi vuonna 1994, kirkon perinteisen virkakäsityksen kannalle jääneet ovat saaneet jatkaa normaalisti papin työtään lähinnä yksipappisissa seurakunnissa, jotka ovat tyypillisiä anglikaaniselle kirkolle. Heitä paimentavat eri puolilla maata liikkuvat ns. lentävät piispat, jotka itsekin ovat perinteisen näkemyksen kannalla.
Anglikaaninen kirkko suvaitsee konservatiivisen näkemyksen säilymisen seurakunnissaan. Pappeja ei yritetä pakottaa yhdenmukaiseen muottiin. Kysymyshän ei ole harhaopista, vaan pitäytymisestä maailmanlaajan kirkon perinteeseen. Konservatiivisuus eli vanhan säilyttäminen ei ole syntiä.
Meillä jotkut piispat ovat puhuneet ”moniäänisestä kirkosta” ja ”erilaisuuden etiikasta”. Mutta tällaiset puheet eivät ole lisänneet suvaitsevaisuutta kirkossamme. Kuitenkin samalla rakennetaan läheistä ekumeenista veljeyttä mm. katoliseen kirkkoon, joka ei tule hyväksymään naispappeutta lähimpään 500 vuoteen.
Kolmen vuosikymmenen aikana kirkkomme paimenviran kaitsenta on epäonnistunut keskeisessä tehtävässään varjella Kristuksen ruumiin ykseyttä.
Jos jätätte kirkon, antakaa siihen parempi syy!
Kirkon historiassa hajaannukset ovat syntyneet uskomme keskeisintä sisältöä turmelevista harhaopeista koskien Pyhää Kolminaisuutta, Kristuksen tosi ihmisyyttä ja tosi jumaluutta sekä armo-oppia eli syntisen vanhurskauttamista.
Historia ei tunne tapauksia, joissa evankeliumin julistajan sukupuoli olisi tullut opillisen kiistan kohteeksi. Tämä on moderni ongelma.
Se on ongelma, joka on täysin sivuraiteella, kun katsomme uskomme ydintä, Kristuksen evankeliumia. Uusi testamentti ei sisällä selkeää käskyä, että evankeliumin julistajan tulisi olla mies, eikä se sisällä selkeää kieltoa, että nainen ei saisi julistaa evankeliumia. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan papin virka on ennen muuta evankeliumin julistamisen virka.
Voimme myös vedota empiiriseen argumenttiin: Yksi maailman siunatuimmista kirkoista on nopeasti kasvanut Kiinan kirkko, jolla on ollut naispappeja jo sadan vuoden ajan. Samalla tavalla siunattu on myös esimerkiksi Etiopian Mekane Yesus -kirkko, jolla myös on naispappeja. Jos naispappeus olisi Jumalan sanan vastainen synti, ei Pyhä Henki toimisi näin väkevästi näissä kirkoissa.
Hyvä konservatiiviset veljet ja sisaret. Älkää jättäkö isiemme ja äitiemme vuosituhantista kirkkoa! Se on Suomen maaperälle ensimmäisenä juurtunut alkuperäinen kristillinen kirkko. Jos kuitenkin jätätte, etsikää siihen kunnon syy, papin sukupuoli on aivan liian kevyt syy hajottaa Kristuksen ruumis!
Ottakaa kirkossa rohkeasti se tila, mikä teille kuuluu. Opettakaa Kristuksen kirkasta evankeliumia. Perustakaa vahvoja messuyhteisöjä. Tehkää lähetystyötä.
Kriisitilanteessa tarvitaan molemminpuolista luutuneitten asenteiden kritiikkiä. Mutta tarvitaan myös molemminpuolista katumusta ja parannusta omasta hengellisestä ylpeydestä.
