Rajoja rikkomassa

 

Aasialainen ystäväni kertoi tarinan tuttavastaan, miehestä, joka kuuli evankeliumin, otti sen vastaan ja tuli niin sanotusti klassisesti uskoon. Ensimmäinen reaktio oli kuulemma valtava aggressio.

Mies hermostui muutamille kristityille ystävilleen: ”Te tiesitte! Miksi ihmeessä ette aiemmin kertoneet? Te tiesitte, millainen Jeesus on. Te tiesitte, miten erilaista kaikki on! Mitä ihmettä te pihtasitte?”

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Ymmärsin miestä, joka oli tehnyt löydön. Elämä näytti kokonaan erilaiselta. Uskonnollisuus oli hänelle aiemmin merkinnyt henkien pelkoa ja kaipaukseen sekoittunutta epävarmuutta, tarvetta miellyttää ja lepyttää jumaluutta tietämättä, missä varsinaisesti menee raja. Uskonto kertoi hänelle, että hän ei riitä. Nyt tämä uusi löytö, Jeesus, kertoi hänelle, että hän on Jumalalle rakas sellaisenaan, hänet tunnetaan ja armo riittää. Harmitti varmaan, kuinka monta vuotta oli mennyt haaskuuseen erilaisissa miellyttämisoperaatioissa.

Ymmärsin myös näitä hiljaisia ystäviä, näitä pihtareita. Varovaisuus tulee kai ylilyönneistä, joita on nähnyt. Kaikilla meillä lienee kokemusta päällekäyvistä tai tahdittomista julistajista. Sellaisista, joista tulee tunne, että he ovat äänessä enemmän itsensä kuin toisen vuoksi. Mika Waltarin Feeliks Onnellinen kuvaa hyvin tätä hieman rasittavaa ihmistyyppiä – sellainen ei haluaisi edes vahingossa olla.

Olen muutaman kerran tullut haikean surulliseksi kohtaamastani ankarasta rymistelystä – ja joskus harmistunutkin. Kerran yksi täysin tuntematon hyökkäsi asemalla eteeni ja alkoi vaativaan sävyyn tivata selvitystä sieluni tilasta. ”No mitenkä sinun suolesi sitten toimii”, vastasin. Pidän tuntemattomalta ihmiseltä tulleita kysymyksiä sielusta ja suolesta suunnilleen yhtä intiimeinä.

Minä vielä ne kestän, eikä heidän puheensa saa minua hätääntymään, mutta entä ne, joiden käsitys uskosta muodostuu vain tällaisista päällekarkaamista?

Se onkin hyvä kysymys, kahdella tapaa. Sehän haastaa minutkin. Jos kuva uskosta syntyy asematunnelin ahdistelusta, eikö minunkin pitäisi katsoa peiliin? Enkö minä voisi tehdä sille kuvalle muka mitään? Jos tiedän mikä ahdistaa, miksi valita hiljaisuus ja vaitiolo? Onhan muitakin vaihtoehtoja. Eikö vaitiolo ole sama kuin hautaisi talentit maahan, virheiden tekemisen pelossa?

Kerran törmäsin kadulla ihmiseen, jonka olin aiemmin tavannut eräässä poliittisessa työryhmässä. Tervehdimme ja jäin hetkeksi juttelemaan. Emme olleet mitään läheisiä ystäviä, enkä oikeastaan tiennyt mitään hänen elämästään. Olin jo jatkamassa matkaani, kun yhtäkkiä tajuntaani iski: tuo mieshän tarvitsee Jeesusta.

Mutta miten sanoisin sen hänelle, ilman että hän säikähtää tai hämmentyy, tai että minä nolostun? Kommunikaation rajoja on vaikea murtaa kiusaantumatta. ”On muuten eräs, johon sinun pitäisi mielestäni tutustua”, sanoin ja kutsuin hänet Alfa-kurssille, jota tuohon aikaa pidimme ystävieni kanssa. Selitin, että kyse on illanvietoista, joissa käydään läpi kristinuskon perussisältöä rentojen nyyttärien merkeissä.

Tuo ihminen tuli, ja tutustui vähitellen tähän Erääseen. Sittemmin hän löysi hengellisen kotinsa ortodoksisesta kirkosta. Ilahdun joka kerta kun satun tekemisiin hänen kanssaan, sillä Jeesus on kerta kaikkiaan hänen elämänsä tärkein asia. Se kuuluu läpi kaikesta.

Enkä voi kuin siunailla onnea, että uskalsin silloin kerran rikkoa rajani.

Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.