Puheenvuoro henkilöseurakunnista kirkolliskokouksessa

 

Teimme kaksi vuotta sitten aloitteen, jonka mukaan seurakuntarajat olisi irrotettava pakollisesta kuntarajojen seuraamisesta, seurakuntalaisilla olisi mahdollisuus kuulua muuhunkin kuin asuinpaikkakuntansa seurakuntaan ja kolmanneksi evankelis-luterilaiseen seurakuntaan voitaisiin muodostaa myös henkilöseurakuntia. Tämä oli jo yhdeksäs tätä asiaa tavalla tai toisella koskeva esitys viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Näistä aloitteen kolmesta kohdasta kirkolliskokouksen käsittelyn läpäisi puolitoista, eli päätettiin tutkia seurakuntarajojen irrottamista kuntarajoista ja ajateltiin mahdolliseksi, että seurakuntayhtymän sisällä henkilö voisi kuulua toiseen seurakuntaan kuin minkä alueella asuu. Nyt tämä kirkolliskokouksen tehtävänanto on joutunut kirkkohallituksen käsiin. Tuloksena on, että kirkkohallitus on riisunut loputkin uudistusesityksestä ja vajonnut sitkeään verotuslaeilla perusteltuun siilipuolustusta muistuttavaan vastarintaan, jota minkäänlainen teologinen tai ekklesiologinen näkökohta ei kirkasta. Sitä mikä sallitaan rangaistusvangeillekin – kuuluminen toiseen kuin asuinpaikan seurakuntaan – ei sallita tavallisille seurakuntalaisille.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi amerikkalaisen ortodoksiteologi David Bentley Hartin teos ”Ateismin harhat”. Siinä hän kuvailee sitä käännettä, mikä tapahtui kirkon elämässä 300-luvulla sen jälkeen, kun keisari Konstantinus oli myöntänyt kristinuskolle sallitun aseman. Konstantinuksen poika Constantius, joka ei ollut perinyt isänsä uskoa, tajusi, että kirkko joka piti kiinni täsmällisistä opeista ja tarjosi lopullisia ratkaisuja elämän kysymyksiin, ei ollut keisarilliselle hoville mikään myötämielinen liittolainen. Sen vuoksi hän halusi liittää kirkon toimet tiiviisti valtion virkakoneistoon. Tätä tarkoitusta varten hän ryhtyi lahjomaan papistoa patronaateilla, omaisuudella, nautintaoikeuksilla, erivapauksilla ja perusteettomilla etuoikeuksilla. Kirkon järjestys piti myös sitoa läheisesti valtion lakiin. Nyt kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen, Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ”se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi”.

Dei Neliöb. 14.11.-4.12. MJa

Näyttää siltä, että tämä aikakausi, jolloin kirkko on saanut vapaasti toimia oppinsa mukaisesti ja valtio on myöntänyt sille tietynlaisen erityisaseman ja uskonnonvapauden, on nyt kulumassa loppuun. Sitä kesti niin kauan kuin kirkko oli uskollinen sanomalleen ja opilleen. Vähitellen kirkkomme johto on ajautunut tilanteeseen, jossa se on ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta valmis heittämään yli laidan jokaisen kristinuskon totuuden, joka uhkaa sen asemaa ja verotuloja. Kirkosta on tullut järjestysmuotonsa ja asemansa vanki. Uusateistinen eroakirkosta.fi pystyy hetkessä homoliikkeen tuella organisoimaan kampanjan, jolla kirkolta kiristetään irtiottoja kristinuskosta kirkosta eroamisen uhalla. Yksiääninen, yksiarvoinen ja hetkittäin älyvapaa media ja nettiyhteisö pystyy hetkessä nostamaan ilmoille sellaisen vihellyskonsertin, jolla kristillisen uskon mukaiset kannanotot vaiennetaan.

En kiinnitä pitkään huomiota niihin tekosyihin, kuten verotuksen tuottavuuden periaatteeseen ja rakennusten seurakuntakoodiin, joilla aloitteemme sisältävät muutosehdotukset on torjuttu. Kirkkoon kuuluvathan voisivat maksaa asuinpaikkansa seurakunnan veroprosentin
mukaista kirkollisveroa, seurakunnat voisivat sen sitten tilittää siihen seurakuntaan, mihin nämä kuuluvat. Siinä olisi HeTalle töitä. Kirkkohallituksen esitys on osoitus siitä, että kirkkoa hallitaan tavalla, jossa kieltäydytään itsepintaisesti ryhtymästä niihin toimenpiteisiin, jotka olisivat sen tulevaisuuden kannalta välttämättömiä. Kirkkohallitus ei löytänyt ainoatakaan parokiaalisuuden murtamista puoltavaa näkökohtaa. Siihen verrattuna meille jaettu tulevaisuusselonteko ”Kirkko 2020” edustaa huomattavasti kirkkaampaa ajattelua. Se sentään avaa paljon sellaisia näkymiä ja kysymyksiä, joiden perusteella parokiaalisuus pitäisi asettaa kyseenalaiseksi.

Ensimmäinen sellainen seikka on, että tällä menolla edessämme voi pian olla tulevaisuus ilman kristinuskoa. Kirkko pysyy Jumalan Sanan ja siitä johdetun oikean opin varassa, joka sitten tietysti on vielä julistettava joka tilanteessa kaikelle kansalle. Parokiaalisuus johtaa nyky-yhteiskunnassa Jumalan Sanan mukaisen opin syrjäytymiseen ja epäuskon ylivaltaan kirkossa. 1900-luvun malli oli, että yhteiskunta jäsennettiin aktiivisen ydinseurakunnan ja sen kohteena olleen vieraantuneen enemmistön välisen eron kautta. Olen sitä mieltä, että tämä jäsennys on edelleenkin todellinen ja asianmukainen, eikä se johtanut koskaan mihinkään suurempaan joukkopakoon kirkosta.

Nyt kirkossa on vähitellen siirrytty sellaiseen todellisuuteen, jossa kaikki ratkaisut tehdään kirkosta vieraantuneen enemmistön ehdoilla. Niitä ei tehdä tämän enemmistön parhaaksi vaan ainoastaan silmälläpitäen sen pysymistä kirkon jäseninä. Myöntyminen tällaiseen todellisuuteen turmelee vähitellen koko kirkon elämän teologiasta alkaen ja lopulta se ajaa heidät eroamaan kirkosta, jolla ei ole heille mitään annettavaa. Näin todellinen päätösvalta kirkon elämässä on vähitellen luovutettu sellaisille ihmisille, jotka eivät halua osallistua, nähdä vaivaa ja palvella sen jatkuvassa elämässä, vaan ainoastaan käyttää valtaa siinä ja tuoda omien näkökantojensa mukaisen ”poissaolevien” hallinnon kirkkoon.

Noin neljän vuosikymmenen ajan kirkossa on jatkunut suuntaus, jossa ensiksi annetaan vähitellen perään kristillisestä etiikasta ja lopuksi käytännöt vanhurskautetaan antamalla niille teologinen pintasilaus lähimmäisenrakkauden ja ihmisten palvelemisen nimessä. Tämä suuntaus on tuhoisa sekä ajatellen kansan hengellistä ja henkistä hyvinvointia että kristinuskon asemaa maassamme. Ihmiselämän irtautuminen raamatullisesta seksietiikasta on johtanut yksilökeskeisen hedonistisen elämäntavan yleistymiseen, perhekeskeisyyden ja sukuyhteyden katoamiseen, lasten aseman kurjistumiseen nyky-yhteiskunnassa, mistä olemme kuulleet hätkähdyttäviä esimerkkejä Vantaan kaupungista. Lisäksi vielä pahoinvointiin kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla, ihmisten yksinäistymiseen ja eristymiseen toisistaan ja laitoshoidon lisääntymiseen. Lasten syntyvyyden aleneminen on suoranainen seuraus aborttien, avoliittojen, avioerojen ja homoseksuaalisten elämäntapojen hyväksytyksi tulemisesta ja yleistymisestä. Nämä kaikki vaikuttavat siihen Jumalan luomistyön vastaiseen suuntaan, jonka vuoksi syntyvyys vähenee, maamme väestöpyramidi vinoutuu ja kansakunta muuttuu vanhusvoittoiseksi.

Kristinuskon säilymisen kannalta lähetystyön tekeminen on ratkaiseva asia. Kirkon viimeaikainen kehitys näyttää johtavan vähitellen lähetystyön lopettamiseen kirkossa. Lähetystyön muuntuminen kansainväliseksi ja yhteiskunnalliseksi vastuuksi kuulostaa kauniilta nykyihmisen korvissa, mutta pitää sisällään varsinaisen sudenkuopan. Lähetystyön lopettaminen ei merkitse jotain yhteiskunnallista hyvää kansallemme tai muulle maailmalle, vaan aikaansaa, että tästä maasta tulee uskonnollinen tyhjiö, jossa toiset vuorostaan tekevät lähetystyötä. Tämä kehitys on jo nyt ilmeinen maassamme ja sitä vauhditetaan vielä luopumalla tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta ja mahdollisesti sellaisella uskontolainsäädännöllä, joka kieltää kristinuskon levittämisen. Kirkon sisäiset pyrkimykset rangaista lähetysjärjestöjä kieltämällä niiltä määrärahat vaikuttavat samaan
suuntaan. Uskonnonvapauden kehitys ei näytä maassamme suotuisia merkkejä. Sille on ominaista peräänantaminen muiden uskontojen vaatimuksille, uskonnonvapauden vähittäinen nakertaminen moniuskontoisuuden nimissä ja kristinuskon joutuminen yhteiskunnallisesti syrjittyyn asemaan.

Varsinainen ongelma pesii kuitenkin kirkon omassa opillisessa sekavuudessa. Otan yhden tuoreen esimerkin. Yhdessä Helsingin seurakunnassa on esitetty papin kirjoittama näytelmä, jossa Jeesusta esittää homosuhteessa elävä ja kirosanoja suustaan syytävä nuori nainen. Näytelmä häpäisee meidän Herraamme kaikin tavoin. Siihen liittyvine kuvineen se on ilmeisesti myös maamme uskonnonvapauslainsäädännön vastainen. Siinä rikotaan kaikki, mitä kristikunta on uskonut ja tunnustanut tähän asti. Papit voivat kieltää sekä Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden, väärentää hänen henkilöhistoriansa ja sukupuolensa ja lyödä rahoiksi sensaatiolla taidemarkkinoilla. Jotta pääsiäisdraama olisi täydellinen, Helsingin seurakunnat ovat vielä verorahoillaan tukeneet tämän näytelmän esittämistä. Ainoa mahdollinen toimenpide olisi, jos Helsingin hiippakunta tahtoisi pysyä osana kristillistä kirkkoa, erottaa tämä pappi välittömästi. Jos näin ei tehdä, se on osoitus siitä, että kirkko ei ole tosissaan missään.

Kaiken tämän johdosta on sanottava, että olemme siirtymässä sellaiseen aikaan, jolloin seurakuntien sisään on luotava henkilöseurakuntia, joissa kristityt voivat elää, uskoa ja toimia Jumalan Sanan ja kirkkommetunnustuksen mukaan kokematta yleisen mielipiteen mukaan valitun kirkollishallinnon painostusta tai kristinuskonvastaisten liikkeidenkannattajiksi antautuneiden kirkonjohtajien vainoa. Tässä tilanteessa luterilaisen kirkkomme jatkuvuuden turvaamiseksi ja kristinuskon säilymiseksi maassamme en näe mitään muuta mahdollisuutta kuin luterilaisten henkilöseurakuntien syntymisen kirkkoomme. Niillä täytyisi olla vapaus valita omat pappinsa ja paimenensa. Niihin kuuluvilla olisi tietenkin oikeus käydä seurakuntien jumalanpalveluksissa, kuten muillakin näiden henkilöseurakuntien järjestämissä jumalanpalveluksissa.