’Prinsessa’ on hajanainen elokuvakokemus

 

Syksyn puhutuimpien elokuvien joukkoon on noussut Arto Halosen Prinsessa – elokuvan kotisivut –. Elokuva on ollut kirjoitushetkellä useamman viikon ajan katsotuimpien kärjessä Finnkinon listalla.

Elokuvaa on tukenut Mielenterveyden keskusliitto, ja sitä pääsee katsomaan S-etukortilla alennushintaan.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Elokuva alkaa riipaisevasti. Puhumaton, harhainen nuori nainen viedään väkisin mielisairaalaan. Pelokkaat silmät katsovat vankilan ja kartanon sekoitukselta näyttävää kivilinnaa. Katsoja voi vain aavistella, miltä mielisairaalaan sulkeminen voi tuntua. Keskustelut antavat pieniä vihjeitä Prinsessan eli Anna Lappalaisen menneisyydestä; isän kuolemasta ja äidin hylkäämäksi joutumisesta.

Alkukohtaus on elokuvan emotionaalinen huippukohta. Sen jälkeen alkaa outo, osin paatoksellinen teemojen ja tehokeinojen sekamelska, ja katsoja unohdetaan.

Elokuvan päällimmäinen teema on jälkikäteiskritiikki menneisyyden mielisairaiden hoitomuodoille. On sinänsä mielenkiintoista tietää, miten sähköshokkeja annetaan, mutta kohtaus toistuu turhan usein. Melko brutaali kuvaus lobotomialeikkauksesta taas olisi omiaan heittämään elokuvan K-15 -luokkaan.

Skitsofrenisen, eristyneen Prinsessan johdonmukaisuus on elokuvassa epäjohdonmukaisinta. Välillä käydään Ruotsissa katsomassa Prinsessan kuviteltuja sukulaisia. Hän osaa ja pystyy ostamaan laivalippuja ja palaamaan jopa taksilla takaisin kotisairaalaan.

Elokuva sijoittuu yli kymmenen vuoden aikajaksolle. Ajan kulumista osoittavat kuitenkin lähinnä prinsessan kasvavat hiukset. Ihmiset eivät vanhene näkyvästi. Vaatteet eivät vaihdu.

Kliseitä riittää: potilaat kävelevät sairaalan käytävillä kuin zombiet. Ruokailussa nähdään pakollinen ruokienheittelykohtaus. Potilaiden lääkkeidenottokohtaus hämmentää. Zombien liikeradat ovat virheettömiä, näyttää kun terveet ihmiset ottaisivat snapsit.

Suomen viime vuosien parhaan elokuvasäveltäjän Tuomas Kantelisen kykyjä hukataan pliisuun cembaloteemaan, joka lähtee uskollisesti soimaan aina kun Prinsessan suuruusharhaisia hetkiä kuvataan.

Jostain on mukaan saatu vispattua myös kömpelöä uskontokritiikkiä. Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämää potilaspappi (jota on edes vaikeaa hahmottaa potilaaksi, pikemminkin sairaalan talonmieheksi) keskeyttää kirkossa herätyskristillisyyteen taipuvan saarnan. Tämä marttyyri päätyy lopulta lobotomiapöydälle. Lobotomialeikkaukset tehdään salissa, jossa asiakas makaa Jeesus-patsaan juurella. Niinpä niin, ennen vanhaanhan agnostikkoja leikattiin hiljaisiksi kristillisyyden nimissä. Hoh hoijaa.
Toiselle elokuvan uskonnon uhrille, vapaaherratar Christinalle (Krista Kosonen) puhuu Jeesus, joka syyttää kaikesta ja pistää veren kiehumaan. Christina osoittautuu insestin uhriksi.

Elokuvaa on kiitelty mielenterveystyön edistämisestä ja ennakkoluulojen hälventämisestä. Prinsessan hullut ovat humaaneja, taiteellisia ihmisiä. Tämä tuskin on kuitenkaan kovinkaan monelle katsojalle vieras asetelma.

Jos arkista mielenterveystyötä haluttaisiin edistää, pitäisi tehdä elokuva masennuksesta, burnoutista tai maanis-depressiivisyydestä. Prinsessan suuruusharhainen, vakava skitsofrenia on harvinainen sairaus, eikä se tarjoa arjen mielenterveysongelmiin juurikaan tartuntapinta-alaa.

Satunnaisesta lobotomiauhasta huolimatta elokuvan päällimmäinen tunne on, että hei, Prinsessallahan on kaikki oikeastaan hyvin. Oma huone, ystäviä ja rakastava ympäristö.

Lähinnä tulee mieleen ajatus, että onpa ennen ollut asiat hyvin. Mielisairas ihminen on edes päässyt hoitoon.

Episodin arvio elokuvasta täällä. HS:n arvio täällä. (Linkit lisätty 6.10)

Kerro oma kokemuksesi Prinsessasta!