Poliittisesta korrektiudesta

 

Missiokampanja ilmainen (IRR-TV)

 

 

Breivikin hirmuteon yhteydessä yleiseen tietoisuuteen iskeytyi kaksi käsitettä, joiden sisältö ei välttämättä heti avaudu: poliittinen korrektius ja kulttuurimarxilaisuus.

 

Täytyy myöntää, että sikäli kuin olen ymmärtänyt jotain näiden käsitteiden sisällöstä, olen pitänyt niitä torjuttavina ja vahingollisina ilmiöinä. Monet, jotka ovat julkisuudessa esittäneet tämänsuuntaisia ajatuksia, ovat joutuneet syytetyiksi Breivikin hengenheimolaisuudesta ja näiden suuntausten vastustaminen on yksinkertaisesti tulkittu vihapuheeksi.

 

Miten nämä käsitteet sitten on ymmärrettävä? Poliittista korrektiutta voi pitää nykyfarisealaisuuden yhteiskunnallisena muotona. Se tarkoittaa, että ihmiset joita ei askarruta kysymys siitä, mikä on oikein tai väärin heidän elämässään tai miltä se näyttää Jumalan silmissä, ovat huolestuneita siitä, miltä muiden ihmisten elämä näyttää heidän silmissään.

 

Tämän ajattelun mukaan ainoa taho, joka voi esittää eettisiä vaatimuksia, on yhteiskunta. Ihmistä ei enää voida puhutella luotuna, vastuullisena olentona, vaan ainoastaan yhteiskunnan jäsenenä. Näiden vaatimusten sisältö määräytyy median tiukasti ohjailemasta yhdenmukaisesta kansalaismielipiteestä. Norjan joukkomurhan jälkimainingeissa Suomessakin esitettiin poliittisen korrektiuden nostamista lain tasolle, jolloin siitä poikkeavat mielipiteenilmaukset johtaisivat syytteen nostamiseen.

 

Viime viikkoina yleistynyt vihapuheen vastainen propaganda on alkanut kuulostaa siltä itsekin, kun sitä on alettu käyttää poliittisten vastustajien mustaamiseen. Näin käy ilmi miten avuton yleiseen mielipiteeseen nojaava massakulttuuri on taistelussa pahaa vastaan. Hyväntekeväisyyskonsertit, kynttilämeret ja lutkamarssit eivät paljoa järkytä pahan valtaa maailmassa.

 

 

Hyvä esimerkki poliittisesta korrektiudesta ovat kirkossa nykyään tehtävät virkavalinnat. Piispaksi tai papiksi pääsee nykyään varmimmin, jos edustaa yhteiskunnallista korrektiutta ja teologista nollaimagoa.

 

Kirkkomme tarvitsisi nykytilanteessa sen oppia puolustavia, uskoa tunnustavia ja evankeliumin levittämiseen antautuneita pappeja, jotka eivät pelkää maallistuneen yhteiskunnan vastustusta. Tällaisilla näkökohdilla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä nykyisissä papinvalinnoissa. Nykyinen tapa valita kirkon tärkeimmät työntekijät on samalla myös automaatti, joka tuhoaa kansankirkon. Kirkon opin painolastin vähetessä poliittisen korrektiuden merkitys koko ajan kasvaa.

 

Poliittisen korrektiuden mukaista on, että tiedotusvälineiden koko koneisto on jo vuosia julistanut homouden luvallisuutta haastatteluin, keskusteluin ja elokuvin. Jokainen julkisuudessa esiintyvä poikkeusyksilö on saanut kimppuunsa tämän yhdenmukaisen tiedotushegemonian. 

 

 

Kulttuurimarxismi on puolestaan jonkinlainen revanssi-ilmiö. Kommunismin kärsittyä historiallisen tappionsa yhteiskunta- ja talousjärjestelmänä se on pyrkinyt jatkamaan elämäänsä kulttuurielämässä. Ihme kyllä kommunismin kaaduttua länsimaista kulttuuria ovat alkaneet hallita tuon menneen takapajulan henkiset arvot: uskonnottomuus, tasa-arvo, eettinen nihilismi ja ateismi. Poliittinen korrektius on juuri näiden näkökohtien jatkuvaa esilletuomista julkisuudessa ja yritystä estää niiden kritiikkiä.

 

Se ei voi suvaita sitä, että kristinuskoa opetetaan yleispätevänä kaikkia ihmisiä koskevana totuutena. Se kieltää ankarasti sen että ihmiselämää koskisivat pysyvät eettiset ja ilmoitetut normit kuten kristikunta on aina opettanut. Se muistuttaa jatkuvasti historiassa kristikunnan keskuudessa esiintyneistä synneistä kuten orjuudesta ja noitavainoista, mutta ei muista koskaan sitä, että tsaarinmurhasta alkanut neuvostojärjestelmä perustui kymmenen käskyn järjestelmälliseen hylkäämiseen. Siinä tulivat sallituiksi julkinen valhe, avioliiton halveksiminen, ilmiannot, korruptio, toisinajattelevien sorto ja kansanmurhat. Kristillisen omantunnon hylkääminen tuotti lopulta henkisen ja fyysisen pakkovallan hallitseman diktatuurin.

 

Kulttuurimarxismin yhteys historialliseen marxilaisuuteen voi olla kyseenalainen, mutta nimitys saattaa johtua siitä, että julkisuudessa sen arvoja puolustavat joutilaiksi jääneet radikaalit.

 

 

Lueskelin kesälomalla Simon Sebag Montefieron kirjoittamaa teosta Nuori Stalin. Siitä ilmeni, että käydessään nuoruudessaan ortodoksista pappisseminaaria Stalin sai käsiinsä Darwinin Lajien syntyä referoivan teoksen. Sen sisältö sopi loistavasti tuon seminaarin lahjakkaimman ja kurittomimman oppilaan ajatusmaailmaan. Kun toiset pappiseminaarin oppilaat pohtivat luomisen ja kärsimyksen ongelmaa, Stalin ilmoitti heille, ettei kysymys ole siitä, että Jumala olisi julma – häntä ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

 

Niinpä tuo ateistisen ja kommunistisen diktatuurin rakentaja edusti alusta alkaen häikäilemätöntä elämäntyyliä. Parempaa maailmaa rakennettiin rahoittamalla sitä pankkiryöstöillä ja rahanväärennyksellä, seksuaalinen hillittömyys kukoisti ja kapitalismia vastaan taisteltiin lakoin, pommein ja polttopulloin.

 

 

Pahan valta maailmassa on väkevä. Sitä vastaan ei voi taistella, ellei suostu sen vastustamiseen myös omassa elämässä. Jos ihminen ei pääse evankeliumin valossa tuntemaan itseään eikä Jumalan armoa, hän yrittäessään vastustaa pahuuden paljoutta joutuu epätoivoon. Se taas voi johtaa väkivaltaan, mielettömiin ja äärimmäisiin tekoihin.

 

Norjan hirveä joukkomurha on kauhistuttanut kaikkia julmuudellaan, tarkoituksettomuudellaan ja loogisella päättäväisyydellään. Jälkeenpäin annetut selitykset ovat osoittautuneet vajavaisiksi haettaessa syytä yksittäisen desperadon elämänkokemuksista, hulluudesta tai mielenhäiriöstä. Sille voidaan toki keksiä psykologisia selityksiä – onneton isäsuhde ja perheolot, nettiyhteisöjen kiihotus ja ääriliikkeiden ihannointi – mutta teon järjettömyys on niin suuri, että inhimillinen ymmärrys jää mykäksi sen edessä. Entäpä jos hän ei ollutkaan hullu, vaan yksinkertaisesti paha?

 

 

Eurooppalaisesta tietoisuudesta on kadonnut pahan kategoria. Syntiinlankeemus, sen seuraukset, joutuminen Saatanan valtaan ja tuleva tuomio ovat sille kiellettyjä aiheita. Kuitenkin humanistinen maailmanselitys jää aina avuttomaksi ihmiskunnan yllä leijuvien uhkien alla. Lopulta se joutuu turvautumaan luonnonuskontoihin, henkisyyteen ja panteismiin. Raamatun realismia pidetään taruina ja omaa ajattelua ruokitaan mytologisilla fantasioilla.

 

Valistusajattelu on tuottanut kutistuneen maailmanselityksen, josta puuttuu sekä pahuuden että pyhyyden ulottuvuus. Sen toinen puoli on sitten, että se torjuu Jumalan läsnäolon maailmassa – Kristuksen tulemisen ihmiseksi, maailman syntien sovituksen ja hänen ylösnousemisensa. Tietoisuuden sekä taivaasta että helvetistä puuttuessa selitykset jäävät aina jälkeen todellisuuden perimmäisesta luonteesta. Ei ole muuta tietä eteenpäin kuin Jumalan sanan avulla tunnistaa ja tunnustaa synti majesteettirikoksena, kapinana Jumalaa vastaan ja vastaanottaa Jumalan armo Kristuksessa.

 

Nykyisellä maailmalla on hyvin vähän vaihtoehtoja taistelussa pahaa vastaan: on joko palattava takaisin kristinuskoon, jolloin Jumalan sana ja siitä nouseva kristillinen etiikka on otettava täydestä ja kestettävä siitä tulevat yleisen mielipiteen vihat tai sitten vaivuttava nihilismiin, joka uhkaa kaataa koko ihmiskunnan päälle Ilmestyskirjan lupaamat vihan maljat.