Kirjoittanut
Kannatan palestiinalaisvaltion syntymistä. Tässä olen samaa mieltä Israelin pääministerin, Benjamin Netanjahun kanssa. Me molemmat olemme sitä mieltä, että palestiinalaisten pitäisi ennen pitkää saada oma, itsenäinen valtio. Asia vain hieman mutkistui YK:n yleiskokokouksessa muutama päivä sitten 23.9. Tai en tiedä, mutkistuiko, sillä saattoi se nytkähtää eteenpäinkin. Israel ja USA olivat siinä oikeassa, että olisi pitänyt ensin saada aikaan rauha ja sitten vasta pyrkiä YK:hon. Mahmud Abbas halusi kuitenkin korkealla profiililla viedä omiensa asiaa eteenpäin ja saikin sille paljon kannatusta. Kannattajien joukossa oli piskuinen Suomikin.
Hiukan Abbas käytti ylisanoja, niin kuin tuollaisissa tilanteissa yleensä käytetään. Hän sanoi, että Palestiina on syntymässä uudelleen. Mikä Palestiina? Ei sellaista arabi-Palestiinaa ole koskaan ollutkaan. Ainoa itsenäinen valtio kyseisellä Välimeren rantakaistaleella on ollut Israel. Toisaalta, arabit jotka ovat nyttemmin keksineet kutsua itseään palestiinalaisiksi, ova asuneet alueella toista tuhatta vuotta, joten kyllä se heidänkin kotimaansa on.
Kenelle tuo Palestiinaksi kutsuttu maa lopulta kuuluu? Historiallisesti siellä olivat ensin kanaanilaiset, joita ei enää ole. Sitten sinne tulivat israelilaiset ja asustelivat maata noin 1300 vuotta, jos Abrahamin aikaa ei lasketa. Tämän jälkeen maata ovat asuttaneet milloin syyrialaiset, milloin egyptiläiset tai mongolit. Turkkilaiset pitivät alueen herruutta neljäsataa vuotta. Juutalaiset puolestaan olivat lähes pari tuhatta vuotta pois näiltä seuduilta. Arabien asutus alkoi 600-luvulla jKr. Kun juutalaisten paluumuutto noin sata vuotta sitten alkoi, he tulivat osittain tyhjään, osittain arabien asuttamaan maahan.
En kertaa tässä uusinta historiaa. Sekä vanhan että uuden historian valossa juutalaisilla on oikeus asua omassa maassaan. Myös arabeilla on siellä pitkän ajan kuluessa hankittu asumisoikeus. Ongelma on vain siinä, että naapurusten pitäisi pyrkiä asumaan sovussa, kuten tunnetussa heprealaisessa laulussa psalmin sanoja mukaillen sanotaan Hinei ma tov umanaim shevet achim gam yachad, ”Katso, kuinka suloista on, kun veljet asuvat sovussa keskenään”.
Mutta olisiko olemassa jokin raamatullinen kanta tähän maakysymykseen? Vanhan testamentin keskeisimpiä teemoja on Jumalan omalle kansalleen antama lupaus maasta. Sen sanotaan olevan ikuinen, eikä sitä ole koskaan peruttu. Tämä lupaus toteutui ensimmäisen kerran Joosuan aikana, toisen kerran pakkosiirtolaisuudesta palaamisen yhteydessä ja kolmannen kerran juutalaisten palattua parituhatvuotisesta diasporastaan. Nyt lupausten kansa on luvatussa maassa.
Entä arabit? Heihin voisi soveltaa 3. Mooseksen kirjan ohjetta israelilaisille: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34). Israelin maata koskevat lupaukset eivät sisällä klausuulia, jonka mukaan samalla alueella ei saisi asua muita, eikä kieltoa sinne perustettavista muista valtioista. Uuden testamentin valossa koko maakysymys näyttää liukenevan taka-alalle ja sanoma Jumalan valtakunnasta nousee pääteemaksi. Samoin sanoma vihollisen rakastamisesta. Miten Yitzhak Rabin sanoikaan, kun häntä syytettiin siitä, että hän aikanaan solmi rauhan palestiinalaisten, siis vihollisten kanssa. Hän sanoi: ”Ei rauhaa voi solmiakaan muiden kuin vihollisten kanssa.”
Mitä sitten pitäisi ajatella Jerusalemista? Kerron sen jossain seuraavista kirjoitelmistani, joten pysykää kanavalla.
