Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Onnetonta ”keskustelua”

 

Suurin osa piispoista on uutisten mukaan nyt antanut tukensa arkkipiispan anteeksipyynnölle. Joku piispoista on myös todennut, että anteeksipyyntö on linjassa kirkolliskokouksen päätösten kanssa.
Tässä piispat puhuvat mielestäni itsestään selvistä asioista. Totta kai on pyydettävä anteeksi jos ja kun on toiminut väärin. Ei kukaan ole muuta väittänytkään. Raamatusta ja kirkon sanomasta käsin on mahdotonta, suorastaan absurdia, ajatella, että kirkolliskokous olisi jossakin yhteydessä muuta päättänyt. Mutta ei se myöskään ole päättänyt siitä, keneltä pitää pyytää anteeksi ja minkä takia.

Viime blogissani yritin laajentaa pohdintaa arkkipiispan anteeksipyynnöstä ja otsikosta lähtien mahdollisimman selkeästi kertoa mistä kirjoitan. Otsikko olin ”Arkkipiispa ja kirkko eri linjoilla?”. Silloin en tietenkään tarkoittanut anteeksipyyntöä sellaisenaan. Mutta vastaus kysymykseen edellyttää syvällisempää ja laajempaa tietoa siitä, mitä arkkipiispa tarkoitti puhuessaan ulkopuolelle työntämisellä ja huonolla kohtelulla. Varsinkin sen takia, että tarkempi selvitys tai kuvaus voi osoittaa joko, että kysymysmerkki muuttuu huutomerkiksi tai, että linja on sama. Ainakin minulle, suhteellisen aktiivisena kirkon jäsenenä, on tärkeää saada tähän selvyyttä.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Luettuani ja kuultuani useampia kommentteja olen taas kerran joutunut toteamaan, kuinka mahdottomaksi keskustelu käy, kun jostakin asiasta ei saa sanoa yhtään mitään sellaista, joka koetaan poikkeavan poliittisesti korrektista.
Tässä konkreettisessa tapauksessa se näyttää tarkoittavan, että ei voi eikä saa kuin ylistää arkkipiispan anteeksipyyntöpuhetta. Ei saa kysyä, mitä hän konkreettisemmin tarkoittaa. Ei edes sen jälkeen, kun itse on yhtynyt käsitykseen, että pitää pyytää anteeksi kun on toiminut väärin. Muuten luonnolliset, itsestään selvät kysymykset on tässä yhteydessä julistettu pannaan. Ja – kuten suomettumisen aikoihin – kommenteissa spekuloidaan siitä, mitä diaboolista ajattelua kaiken kaikkiaan kysymysten takaa oikein löytyy. Ja kun ei mitään löydy keksitään omasta takaa. Kun tähän lisätään usein paljastettu tietämättömyys Raamatusta, kirkon opetuksesta ja kannanotoista syntyy jatkuvasti aikamoinen keskustelukaaos.

Punainen lanka kaaoksessa tuntuu kuitenkin olevan, että Raamatusta, kirkon opetuksesta ja kannanotoista ei tarvitse välittää jos viestivät sellaista, joka ei 110-prosenttisesti ja vaikeuksitta sovi jo valittuun ajan hengen mukaiseen ”totuuteen”. Tämä tietämättömyys ja suhtautuminen johtaa myös siihen, että raamatullisille ja kirkollisille perusteluille ei anneta mitään arvoa. Niitä ohitetaan usein olankohautuksella ja ivalla. Jos niihin otetaan kantaa on loppupäätelmä usein se, että raamatuntulkinta on muutettava ja kannanottoja muokattava uusiksi.

Kaoottisen keskustelun ulkopuolelle on myös jäänyt ihmisen ja ihmisen tekojen erottelu. Se, että sanotaan ei jollekin teolle ei tarkoita, että sanotaan ei ihmiselle. Kirkko onkin kannanotoissaan painottanut homoseksuaalisen suuntautumisen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen eroa. Mutta sitäkään ei tunnuta sallittavan. Siksi jää epäselväksi, onko tämäkin osaa huonoa kohtelua ja siksi anteeksipyynnön piirissä?

Tällaisessa asenne- ja keskusteluympäristössä tarvitaan keskustelijoilta rohkeutta ja kestävyyttä esittää ei hyväksyttyjä, ei tervetulleita ajatuksia ja argumentteja. Mutta tarvitaan myös nöyryyttä ja viisautta. Kaikkea tätä on syytä rukouksissa pyytää taivaan Isältämme. Kaikki on loppujen lopuksi Hänen käsissään, mutta Hän toimii myös meidän kauttamme.