Onko kyseessä kirkon laiminlyönti säädöksien päivittämisessä vai kirkon papin taipumattomuus kirkkonsa oppiin ja päätöksiin?

Helsingin hiippakunnan protestipappi Kai Sadinmaa on näyttävästi asianajajansa ja siviilioikeuden asiantuntijansa avulla pyrkinyt osoittamaan evankelis-luterilaisen kirkon ajautumisen toiminnassaan pattitilanteeseen, jossa kirkko ei voisi muuta kuin hyväksyä oppinsa vastaiset vihkimiset kirkollisiksi vihkimisiksi.

Median kautta on syötetty itsestään selvänä käsitystä, että yhteiskunnan omaksumasta avioliiton sukupuolineutraalisuudesta seuraisi Suomen evankelisluterilaisen kirkon papeille joko suoraan avioliittolain perusteella oikeus ja velvoite vihkiä samaa sukupuolta olevat kirkollisesti avioliittoon tai ainakin kirkolle velvollisuus sisällyttää lainsäädäntöönsä kirkollisen vihkimyksen koskevan vain miehen ja naisen välisiä liittoja.

Case Sadinmaassa epäselvän viestin ratkaisussaan antanutta Helsingin tuomiokapitulia on vaadittu oikaisuvaatimuksin valitsemaan ”ruton ja spitaalin” välillä. Sadinmaa on vaatinut tuomiokapitulia joko pyörtämään epäselvät moitteensa tai jäämään odottamaan tuomiokapitulin päätöksen  kumoamista hallinto-oikeudessa.

Näyttääkin siltä, että osa papistosta pyrkii hyödyntämään oman agendansa ajamisessa maallisen lainsäädännön soveltamista ja tulkitsemista maallisissa tuomioistuimissa välittämättä kirkon opetuksesta tai siitä, minkälaisia säännöksiä kirkko voi itselleen hyväksyä velvoittaviksi.

Julkisuudessa on vähemmän kiinnitetty huomiota siihen, että avioliittolainkin kannalta vaikuttaa vähintään omituiselta lain suojan antaminen sellaiselle kirkolliselle vihkimisille, jossa sekä vihkijä että vihittävä tietävät kirkollisen vihkimisen olevan vastoin kirkon käsitystä ja oppia.

Seurakuntalainen.fi -sivustolla juristit Pekka Lahdenperä ja Risto Tuori ovat esittäneet painavat perusteet kirkon oikeudelle saada pitää kiinni omasta avioliittokäsityksestään ilman kirkkolain tai -järjestyksen muuttamisia. Status quo -tilanne ei ole epäselvä eikä loukkaa kenenkään perus- tai ihmisoikeuksia. Kaikilla on mahdollisuus siviilivihkimiseen sen ehtojen täyttyessä.

Tasa-arvoisen avioliittokäsityksen ajamisessa kirkkoon onkin jäänyt sivuraiteelle perustuslakiin perustuva kirkon sisäisen autonomian ja uskonnonvapauden huomioiminen, kun asiaa on tarkasteltu pelkästään yhteiskunnallisen lain näkökulmasta. Kirkollisessa vihkimyksessä on toki kysymys myös yhteiskunnallisesti tärkeästä instituutiosta, avioliitosta. Mutta siltä osin kuin on kyse kirkollisen vihkimisen edellytyksenä olevasta kirkon avioliittokäsityksestä, niin sitä kautta vihkiminen liittyy suoraan kirkon oppiin, joka on kirkkolakijärjestelmässä jätetty ”ainoastaan kirkon omaksi asiaksi”.

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden hengessä sopiikin todeta avioliittokysymyksen julkisessa keskustelussa kirkon ja valtion välisten suhteiden – regimenttien – olleen miten milloinkin ja siten myös sekaisin. Mitä tulee Sadinmaahan ja hänen jalkapuuprotestiinsa sekä sen jatkoon oikaisuvaatimusuhitteluineen, niin siinä voidaan nähdä pyrkimys suoranaisen regimenttisekoilun jatkamiseen ja syventämiseen. Tätä on pidettävä kirkon oppia koskevan kiistan ratkaisemisena väärässä forumissa. Ei voida sanoa, että kirkko olisi ikään kuin ajautunut tähän tilanteeseen. Kyse on ennemminkin siitä, että kirkon työntekijä ei sitoudu siihen, mitä kirkko opettaa ja mitä työntekijänkin niin muodoin pitäisi noudattaa ja opettaa.

Jos jotakin puutteellisuutta kirkollisen vihkimisen sääntelyn osalta halutaan löytää, voisi kysyä, ovatko säännökset ajan tasalla avioliiton pätevyyden osalta ottaen huomioon kirkoille ja muille uskonnolliselle yhdyskunnalle annetut valtuudet päättää vihkimisen ehdoista ja muodoista.  Avioliittolain 19 §:n mukaan vihkiminen on mitätön, jos se ei ole tapahtunut siten kuin 15 §:ssä säädetään tai jos vihkimisen on toimittanut joku, jolla ei ollut vihkimisoikeutta. Kirkon pappeus tuottaa toki kelpoisuuden vihkiä kirkollisesti. Papin toimivaltaa vihkijänä rajoittaa kuitenkin yhteiskunnallisen lainkin puolella kirkollisen vihkimisen osalta avioliittolain 16 §, jonka mukaan kirkollisen vihkimisen ne muut ehdot ja muodot, jotka määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan. Ilman kirkon lupaa vihkivä ei täytä avioliittolain edellyttämiä ehtoja ja muotoja eikä hänellä niin ollen ole katsottava olevan pappisoikeuksista huolimatta kirkkonsa lupaa sellaiseen vihkimiseen.

Sukupuolineutraalin kirkollisen vihkimisen agendaa ajettaessa on myös kirkon julkisoikeudellista asemaa yhteiskunnassa pyritty käyttämään hyväksi kirkkoa vahingoittavasti sivuuttamalla kirkon erityinen lainsäädäntöautonomia. Kirkkolaki on osa kansallista lainsäädäntöä, mutta kirkkolaki nimenomaisesti turvaa kirkolle uskonnonvapauden yhteiskunnassa saada toimia sen oman uskontunnustuksensa mukaan.  Tämä ei merkitse automaattista kirkkolain päivittämisvelvoitetta jokaista yhteiskunnallisen lain muuttamista vastaavasti. Kirkon oppi on jo lakisääteisesti kirjattuna kansalliseen lainsäädäntöön. Kirkon opin mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen, vaikkei tästä olisi mitään lisäsäännöksiä.

Evankelisluterilainen kirkko on suurimpana kirkkona joutunut silmätikuksi kohtaamaan yhteiskunnallisen lainsäädännön muutoksista seuranneita vaatimuksia ja syytöksiäkin. Epäloogisuus käy ilmi siinäkin, että vastaavien lainsäädäntövaatimusten esittäminen muiden uskonnollisten yhdyskuntien osalta osoittaisi tällaiset argumentit absurdeiksi.

Evankelisluterilaisen kirkon erityisasemasta lainsäädännössä olisi julkishallinnossa luonnollisesti seurattava kirkon oman hallinnon kunnioittaminen. Tilanne, jossa pyrkimyksenä on hyödyntää kirkolle vahingollisen oikeustilanteen syntymiseen yhteiskunnallista lainsäädäntöä, ei ole hyväksyttävä. Jos tällainen oikeustila toteutuisi, olisi syytä kysyä, voiko kirkko pitää kiinni sellaisesta vihkimisoikeudesta, jossa ei tunnusteta kirkolliselle vihkimiselle muuta sisältöä kuin pelkästään avioliiton yhteiskunnallinen merkitys.

Pekka Leino

OTT, TT, kirkko-oikeuden dosentti