Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Nyt riittää

 

”Mitä arkkipiispa nyt tarkoitti?”

Näin oli arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala otsikoinut kolumninsa Turun Sanomissa tiistaina 14.5. Kolumni oli kommentti arkkipiispa Kari Mäkisen kirkolliskokouksen kevätistunnon avajaispuheeseen. Piispakollega oli itse puheeseen melko tyytyväinen, mutta totesi myös kolumnissaan, että siitä ”etsitään taaskin satavarmasti vastausta siihen, kannattaako hän sukupuolineutraalia avioliittolakia vai ei”.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Puheen avioliittoteema arkkipiispa oli luultavasti valinnut siksi, että hänen samasta teemasta hiljattain tehdyssä tv-haastattelussa herätti suurta hämmennystä. Jopa niin suurta, että arkkipiispan eritysavustajan piti selittää, mitä arkkipiispa oli sanonut ja ei sanonut. Mutta niin kuin piispa Kalliala kolumnissaan toteaa: ”Mutta sille, joka pitää olennaisena vain juuta tai eitä, on kaikenlainen vähänkin monipolvisempi ja monipuolisempi puhe epäselvää.”

Kallialan mielestä puhe oli hyvä nimenomaan siksi, että se oli monipolvinen ja monipuolinen.

Itse olen toista mieltä. Puhe, jonka jälkeen on kysyttävä mitä puhuja tarkoitti, voi olla inspiroiva joissakin tilanteissa. Kirkolliskokouksen avajaistilaisuus ei ole sellainen.

Sitä paitsi en ymmärrä miksi teeman valinta nyt oli se mikä se oli, eli miksi arkkipiispa halusi jatkaa ”fundeeraamistaan” avioliittokäsityksestä yhtä epäselvästi kuin televisiossakin.

Toki ymmärrän, että vaikeisiin kysymyksiin voi olla jopa vaarallista esittää yksinkertaistavia kyllä- tai ei-vastauksista. Mutta minusta on yhtä lailla vaarallista paeta tai piiloutua niin ympäripyöreän ”fundeeraamisen” taakse, että jokainen voi ajatella siitä mitä tahansa. Ei auta, vaikka käsittelee hämmennystä herättänyttä teemaa toistamiseen samalla hämmennystä herättävällä tavalla.

On myös muistettava, että kun arkkipiispaa haastatellaan televisiossa, haastattelijat kysyvät mitä kysyvät ja arkkipiispan on tavalla tai toisella vastattava esitettyihin kysymyksiin. Kun arkkipiispa puhuu kirkolliskokouksen avajaisistunnossa arkkipiispa itse ja suvereenisesti valitsee teeman, mistä hän haluaa puhua.

Jos teeman valinta herättää kysymyksen miksi, herättää teeman käsittely kysymyksen miksi näin.

Puheessaan arkkipiispa ei suinkaan ensisijaisesti – jos edes toissijaisesti – pohtinut asiaa kirkon kannalta ja teologiselta pohjalta. Tällaiseen pohdintaan hän kyllä kehotti muita, mutta itse hän siis ei sitä viljellyt. Puheen keskiössä olivat lähinnä sosiologiset, psykologiset, filosofiset ja yhteiskunnalliset näkemykset.

Tämä on jo sinänsä hämmentävää kun muistaa kuka puhui ja missä. Vielä hämmentävämmäksi koko asia muuttuu kun arkkipiispa, aivan oikein, muistutti siitä, että lainsäätäjän tehtävä on säätää avioliittoa koskevia lakeja. Ei kirkon.

Minusta nyt kirkolliskokouksessa pidetty puhe olisikin paremmin sopinut eduskuntaan, kannanotoksi sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Ja sellaisena se ilmeisesti melko yleisesti koettiinkin istuntosalissa. Eräät kirkolliskokousedustajat olivatkin puheen aikana jopa harkinneet salista poistumista ja toteamus ”jo riittää” oli jälkikommenteissa melko yleinen.

Tällaisilla puheilla ei todellakaan edistetä kirkon ykseyttä. Ei edes moniäänisessä kirkossa. Päinvastoin.

Jäänkin mielenkiinnolla – ja huolestuneena – seuraamaan kuinka kauan muut piispat hiljaa ja reagoimatta voivat seurata arkkipiispan hämmennystä ja epävarmuutta herättäviä pohdintapuheenvuoroja.

Ja taas kerran kävi muuten niin, että valtioneuvoston edustajan, ministeri Päivi Räsäsen, puhe kahvitilaisuuden yhteydessä oli ”kirkollisempi” kuin arkkipiispan avauspuhe. Itse olen sitä mieltä että ministerin puhe oli hyvä.

Mutta siitäkin voidaan varmaan olla montaa mieltä.