Kirjoittanut
Opiskelee Tampereen yliopistossa historiaa ja Helsingin yliopistossa teologiaa.Tulinpahan lukeneeksi vuoden alkajaisiksi erään vallan mielenkiintoisen kirjan, joka kantaa nimeä Varför mår vi så dåligt när vi har det så bra? (vapaasti kääntäen ”Miksi voimme niin huonosti kun meillä menee niin hyvin?”). Kirjan on kynäillyt Nisse Simonson, hyvällä tavalla höpsähtäneen oloinen lääkärismies Åresta.
Kirjassaan Simonson pohtii, mikä tekee ihmisestä onnellisen, mikä saa ihmisen voimaan hyvin. Tiivisteeksi puristettuna hänen johtopäätöksensä on tämä: Uusin tutkimus osoittaa, että aivojemme rakenne on (toisin kuin aiemmin on luultu) solutasolla plastinen, ja jokainen ajatuksemme muokkaa tuota rakennetta. Tästä seuraa se, että olemme, lopulta, sitä mitä ajattelemme. Hyvinvointimme kannalta positiivisella elämänasenteella on siten ratkaiseva merkitys; itseensä ja elämäänsä myönteisesti asennoituva ihminen jaksaa olosuhteistaan riippumatta paremmin kuin kielteisesti suhtautuva.
Kirjan luettuani jäin pohtimaan, että noinkohan vain positiivinen ajattelu toimii oikeassa elämässä. Minä kun perihärmäläisen luonteenlaadun omistavana juippina suhtaudun asiaan ihmistä turhalta kohkaamiselta suojelevalla eppäillätuotasoppii-asenteella. Tai suhtauduin, kunnes näin pilvimuurista valonvälkähdyksiä.
Katsoin tässä päivänä eräänä maaliman-cupin hiihtokoitosta televisiosta täällä Ruotsissa. Käynnissä olleessa takaa-ajokilvassa tilanne oli kehittynyt siihen malliin, että kolmantena matkaan lähtenyt ruotsalaishiihtäjä oli sivakoinut keulilla paahtanutta jätkää kiinni viisi sekuntia.Tästäkös kilpailun kommentaattorikaksikko touhuuntui: ”Heja, heja, heja! Bra, bra, bra!”, tuulettivat äijänkehvelit niin, etteivät olleet selostuskopissaan pysyä. Positiivista asennetta ukoilla riitti, se on todettava; olihan matkaa tässä kohtaa taitettu kaksikymmentäviisi kilometriä, eroa ruotsalaisen ja johtavan välillä oli lähes minuutti ja maali häämötti kulman takana.
Näiden hiihtoniilojen hilpeilyä kuunnellessa aloin jotenkin ikävöidä Punkkis Jarmoa toppalakkeineen lakonisesti toteamaan, että ei riitä meirämmiehen potku, ei irtoo, ei kule, ei lähe, ei tuu. Inhorealismia suksenpohjiin ja ”havuja perkele!”TM ladulle, tuumasin minä. Siinä on kunnon asennetta, sitä aitoa ja oikeaa.
Tovi myöhemmin, kesken intiimin nenänkaivuuhetkeni, tulin ajatelleeksi asiaa kuitenkin uudemman kerran. Onko vähästä iloitseminen ja omien yltiöoptimistinen kannustaminen sittenkään niin naivia ja hyödytöntä? Entäpä jos se onkin juuri se voima, joka ajaa rationaalisen realistisuuden yli mennen tullen? Laskettuani viime talven olympialaisissa keitetyt kultamitalikahvit (sininkeltaiset 5 – sinivalkoiset 0) en voinut muuta kuin heittää Punkkisen pitovoidellun toppahatun muistojeni ullakolle Mietaan Jussin legendaarisesta sadasosatappiosta kertovan kaitafilmin kaveriksi.
Kohta tuota pikaa edellisen oivallukseni jälkeen ymmärsin, että positiivisen elämänasenteen voimaa voi löytää muualtakin kuin ruotsalaisten suksipusseista. Esimerkiksi omasta lähipiiristään. Minulla on eräs hyvä ystävä Suomessa, joka sairastaa vakavaa, parantumatonta sairautta. Kivulias ja uuvuttava tauti etenee vääjäämättä tehden tuhojaan hänen kropassaan. Hän ei ole voinut, eikä voi tehdä asialle mitään. Tilanne on se mikä on.
Minun mielestäni ystävälläni olisi täysi syy ja oikeus suhtautua kohtaloonsa happamasti, surkutella tilannettaan ja olla katkera elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta hän ei tee niin. Ei, koska hän on päättänyt olla antautumatta vaikeuksiensa edessä, ja koska hän haluaa nähdä elämänsä hyvät puolet kirkkaammin kuin huonot itsensä, perheensä ja läheistensä vuoksi.
Ja kaiken kipunsa keskellä tämä ystäväni on yksi hienoimmista, avuliaimmista, rakastavimmista, empaattisimmista ja elämänmyönteisimmistä ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Positiiviisen asenteen voima on ihmeellinen.
Kun ajattelen omaa asennettani elämään ihmisenä ja kristittynä, huomaan olevani aina toisinaan hieman synkkyyteen taipuvainen yksilö. Huomaan, että minun on helppo kääntää positiivisten uutisten kohdalla sivua nopeasti ja paneutua sen sijaan märehtimään itseni ja muiden hairahduksia, elämän kurjuutta tai kaikkea pahuutta, jota ympärilläni näen.
Ei sillä, ei arki ole, eikä se voikaan olla alituista naminamia. Onhan niin, että maailmaamme vaivaa vakavahko ongelma, synti, joka nyrjäyttää satunnaisen matkailijan traagisella tavalla sivuun Jumalan yhteydestä, syö sisikuntaa rotan lailla ja saa ihmissuhteet savuttamaan. Mutta minun on hyvä muistaa muistuttaa itseäni siitä, että tämä ei ollut päivän tärkein uutinen. Etusivulle painettu otsikko kun kertoo, että ongelmiimme on olemassa ratkaisu – vapahtajassamme Jeesuksessa meitä kohtaava anteeksiantamus ja armo, jota Jumalan rakkaudeksikin kutsutaan.
Ja toki on myös niin, että toisinaan elämä nakkaa niskaan kakkaa riippumatta pyhyydestämme tai pahuudestamme. Ajamme fyysiseen tai henkiseen turbulenssiin, pitkäveto pissii, koira tulostaa mattoon, tai asiat ovat muuten vain ihanasti rempallaan. Mutta toisaalta juuri näinä hetkinä voin ripustaa toivoni siihen, että tässä ei ollutkaan kaikki, vaan että jossakin lehden uumenissa, katastrofiuutisten kainalossa seisoo pieni otsikko, joka huutaa: ”Sinun elämälläsi on merkitys, kaikki on mahdollista, jatka taistelua!”
Kyllä. Minä uskon, että Nisse-setä on oikeassa. Minä uskon iloisten uutisten voimaan – minä uskon, että positiivinen asenne kannattaa.
Linkkivinkit:
Nisse-setää voit käydä morjestamassa täällä.
Jarmo Punkkinen ja toppalakki
