Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Kuninkaan puhe

 

Tom Hooperin historiallisessa draamaelokuvassa Kuninkaan puhe käsitellään ongelmaa, joka on vaivannut minua ja samalla koko evankelis-luterilaista kirkkoa jo pitkään – kehnoa puhetaitoa.

Albertin (Colin Firth) pitäisi hallita Britannian kuninkaana ja valaa rohkeutta ja toivoa kansaansa toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta hänen puhelahjojensa rinnalla Mooseskin kuulostaa Demostheneelta. Ilman ääntä hänen kuninkaallinen korkeutensa on pelkkä juhlallinen koriste. Albert ei haluaisi olla monarkki, mutta verisiteet ja olosuhteet eivät kysy hänen mielipidettään. Toisaalta hän on kuin kolmikymppinen teini, joka polttaa ketjussa ja pakenee vastuutaan, toisaalta hän tiedostaa miten tulisi toimia.

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Elokuva alkaa kauhukokemuksella, jollainen minullakin oli ala-asteella. Meidän tuli pitää esitelmä luokan edessä, mutta jostain syystä puheeni alkoi vapista ja paperi kädessäni tärisi aivan kuin luokassa oli puhaltanut tuulenpuuska. Pelko, häpeä ja värisevä ääni iskostuivat kiinni ja nousivat pintaan seuraavina esiintymiskerroilla.

Albertin vaimo (Helen Bonham Carter) järjestää miehensä yhteen oudon ja kulahtaneen puheterapeutin Lionelin (Geoffrey Rush) kanssa. Lionel on Shakespeare-friikki ja mies, joka tuntee oman arvonsa ja arvottomuutensa. Miesten yhteistyö takeltelee aluksi, mutta vähitellen opettaja-asiakas -asetelma syvenee ystävyydeksi ja keskinäiseksi kunnioitukseksi. Huumoria piisaa, joskin se on brittiläistä.

Kuninkaan puhe käyttää nyrkkeilyelokuvien kaavaa: lupaava kehäkettu löytää valmentajan, he kohtaavat esteitä, treenaavat ja lopussa odottaa suuri koitos. Ainoa poikkeus on se, että tässä elokuvassa sankari ei nouse pohjamudista kunnian kukkuloille vaan seisoo asemansa ja änkytyksensä takia yhtä aikaa molemmissa.

Mies tahtoo taistella suuria taisteluita, niittää kunniaa ja saada muutoksia aikaan, mutta sitä ennen hänen on voitettava sisäinen ja vastenmielinen haavansa. Nolointa on tuoda heikkoutensa esiin piilostaan muiden nähtäväksi tai kuultavaksi. Minä en änkyttänyt kuten Albert, mutta minulla oli r-vika ja hänen tavoin käänsin selkäni puheopetukselle ja välttelin esiintymistilanteita kuin ruttoa. Vasta lukiossa, jonkin sisäisen pakon lietsomana, päätin harjoitella ärrää ruotsinkielen puheharjoitusten lomassa. Parin päivän ja muutaman pilkkanaurun jälkeen puhevika oli tiessään.

Eräässä kohtauksessa Albert näkee televisiokuvaa Hitlerin julistuksesta. Hänen tyttärensä kysyy, mitä mies oikein sanoo. Albert vastaa, ettei tiedä, mutta hän näyttää sanovan sen hyvin. Minulla oli samanlainen kokemus Intiassa kun kehuin täkäläisen julistajan saarnaa. Kun mies kysyi, ymmärsinkö mitä hän puhui, vastasin, etten tajunnut sanaakaan, mutta huomasin heti, että hän osaa puhua innostavasti ja elävästi. Minun omat saarnani näiden veljien rinnalla oli kuin perussuomalainen jurottaja olisi nielaissut rautakangen ja sopottanut mikrofoniin häpeällisen tarinan virtsanpidätysvaikeuksistaan.

Kuninkaan puhe kulkee hallituin kääntein maailmanhistorian ja Albertin henkilökohtaisen kiirastulen välillä. Elokuva muistuttaa suuresta kertomuksesta ja ajasta, jolloin kansan etu meni oman edun edelle. Dialogi etenee jouhevasti ja parhaimmillaan se jättää tilaa katsojan omalle päättelylle. Koko elokuvaa leimaa kuninkaallinen järjestys ja arvokkuus, joka ei kuitenkaan tunnu jähmeältä, sillä tarina puhaltaa eloa historian henkilöihin. Historiallisuus tuo elokuvalle syvyyttä ja uskottavuutta, joskin David Seidlerin käsikirjoitus vääristää joitakin tosiasioita. Albertin puhevika ei esimerkiksi ollut oikeasti niin paha kuin elokuvassa.

Hooperin elokuva on kuin hyvä puhe tai saarna, joka inspiroi kuulijoita ja luo heihin uskoa. Ehkä paras kokemukseni viime vuonna oli kun sain pitää konfirmaatiosaarnan Oulunkylän seurakunnan riparinuorille ja heidän läheisilleen. Seurueemme hipsi tilaisuuden jälkeen vierailulle joidenkin nuorten koteihin. Eräs täti kuiskasi minulle, että saarnani oli ihan huippu ja että hänkin on uskovainen. Tämä oli hauska kuulla, joskin olin hieman yllättynyt, sillä en saarnassani mitenkään painottanut olevani uskovainen. Toisessa paikassa eräs tyyppi jäi tupakka huulessaan kuistille kun menimme sisään heittämään voileipäkakut naamariin ja laulamaan perinteiset Tilkkutäkit. Kun lähdimme pois, tämä äijä pysäytti minut ja sanoi, että hänen mielestään koko konfirmaatiomessu oli pitkästyttävän tylsä tilaisuus minun saarnaani lukuun ottamatta.

Kuninkaan puhe on mainio elokuva puheen voimasta, ystävyydestä ja rohkeudesta.