Negatiivinen positiivisuus

 

Positiivinen ajattelu on positiivinen asia. Edellyttäen, että positiivisuudessa on edes hitusen verran realismia. Muuten positiivisuus muuttuu hyvin helposti ja nopeasti haaveiluksi, selittelyksi ja pakokeinoksi vähemmän miellyttävästä todellisuudesta. Jos niin käy, positiivisuus muuttuu negatiiviseksi voimaksi.

En voi välttyä ajatukselta, että Tukholman piispa Eva Brunne hiljattain antoi esimerkin negatiivisesta positiivisuudesta. Brunne kommentoi tutkimustietoa, jonka mukaan ainoastaan 15 prosenttia kirkon jäsenistä uskovat Jeesukseen ja 35 prosenttia kertoo olevansa joko ateisteja ja agnostikkoja. Brunne toteaa, että näiden pysyminen kirkossa ”osoittaa suurta luottamusta kirkkoon”.

Perheniemi evankelista-neliö vkot27.-28.

Voihan sen asian niinkin nähdä. Eikö kuitenkin olisi kysyttävä, mitä positiivista siinä on, että ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan, Jeesukseen tai pelastussanomaan yleensäkään luottavat kirkkoon? Tai kysyä minkälaiseen kirkkoon ateistit ja agnostikot oikein luottavat ja mitä luottamus loppujen lopuksi kertoo kirkosta?

Kirkon jäsenyys on tietysti positiivinen asia myös silloin kun jäsen ei kaikilta osin yhdy kirkon opetukseen. Antaahan jäsenyys kirkolle edellytykset kohdata ihmisiä erilaisissa toimituksissa ja perinteisissä kirkkokäynneissä. Mutta jos kirkolle riittää pelkkä jäsenyys taitaa kohtaamiset julistus- ja opetusmielessä jäädä hyödyntämättä.

Vaikka esimerkki negatiivisesta positiivisuudesta on otettu Ruotsista meillä Suomessa ei ole syytä kritiikittömyyteen oman ajattelutapamme ja toimintamme suhteen. Myös meillä kansankirkossa jäsenyys usein toimii kehitysmittarina ja jäsenmäärästä tulee toiminnan lähtökohta ja päämäärä.

Tässä on se vaarallinen puoli, että kysymys miten saada jäsenet pysymään ja/tai saada jäseniä lisää ajaa kaiken muun ohi. Toiminta suunnitellaan ja sanoman sisältö sovitellaan niin, ettei se vaan loukkaisi ketään vaan olisi kaikkien mieliksi. Jos – tai pikemminkin kun – se ei onnistu turvaudutaan toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon: enemmistön tyydyttämiseksi. Kun ei varmuudella voi tietää mitä enemmistö oikein haluaa täytyy nostaa etusormi ilmaan ja yrittää tunnustella tuulen suuntaa.

Myös minä haluan huolehtia kirkon jäsenistä ja myös minä olen huolissani kansankirkon jäsenkadosta. En vaan usko, että haasteisiin parhaiten vastataan yrittämällä sopeuttaa kirkon sanomaa niin, että se sopii ihmisille. Minä uskon, että haasteeseen tulee vastata uudistamalla kirkkoa radikaalilla tavalla. Eli kirkon juurista (radix = juuri) ja traditiosta käsin.

Tällä tavalla uudistetussa kirkossa ei oltaisi tyytyväisiä vaikka jäsenmäärä olisi huikea jos suuri osa jäsenistä eivät usko Jeesukseen, ovat ateisteja tai agnostikkoja.